Thursday, May 13, 2010

Gallipoli (1)

 Rare video footage from Gallipoli in Daily Mail

Kirjoittanut: MikkoL, 02.05.2008 09:58


Tervehdys täältä kaukaa. Ajattelin kirjoittaa jonkin verran tuosta ensimmäisen maailmansodan karmeimpiin kuuluvista taisteluista, joka on vaikuttanut niin syvästi erityisesti Turkin, Australian ja Uuden Seelannin nykypäivään.

Tämä on tällaista ääneen mietiskelyä, johon kaikki ovat tervetulleita liittämään ajatuksiaan. Teemoja on paljon.

Miksi?

ehkä saan jakaa kanssanne jotain, joka tekee minut selittämättömän surulliseksi. Eric Bolgen kuuluisa kansanlaulun kaltainen "And the Band played Dancing Mathilda" on siellä inhimillisen alakuloisuuden pohjapäässä.

Voi olla että sinulla on sukulaisia tai ystäviä siellä Down Under niin tästä voi olla jotain tiedollistakin hyötyä, Gallipoli elää siellä hyvin voimakkaasti yhä tänään.

Kuten aina, hyvä puoli tässä nettiruukussa on, että ei kenenkään ole pakko tällaista surumielistä palstaa lukea!


kristittyinä voimme varsin hyvin myös kysyä mitä jollain gallipolipolilla on kanssamme tekemistä.

ei ehkä paljoa.

mutta kyllä meidän Herramme Jeesus Kristus oli siellä, missä huhtikuusta 1915 tammikuuhun 1916 yli kolmesataa tuhatta Jumalan luomaa ja Hänen kalliilla verellään lunastamaansa ihmistä sai surmansa tai vammautui loppuiäkseen.

Itse asiassa Jeesus on tärkeä Ernest Raymondin (1888 - 1974) kirjoittamassa kuuluisassa "Tell England" kirjassa.

Tekijä oli mukana taisteluissa ja julkaisi vuonna 1922 kertomuksen, jonka taustana ne ovat. Kirjasta on otettu yli 40 painosta mutta sitä ei tietääkseni ole suomennettu.


Gallipolin laulelma on
http://malcolm.screensound.gov.au/olcmedia/audio/00009089.mp3


se on australian englantia joten hieman hankalaa ymmärrettävää

erinomaisen surullinen sotaveteraanin laulu, joka muistelee ja katselee juhlavaa elokuun 29 marssia, joka on edelleen Australiassa tärkeimpiä kansallisia juhlapäiviä, siellä itsenäisyypäivänkin edellä jossain

ja miettii "kun katselen paikkaa, jossa jalkani ennen olivat..."



sotahistoriaan tutustumisessa on kristityllä minusta kaksi tärkeää näkökulmaa pidettävänä mielessä

ihmiset
Jumala

nämä eivät aina ole kaikkien kristittyjenkään mielessä sotien kanssa.

otan näistä molemmista esimerkit Gallipolista tähän alkuun

Sotahistoriaa Gallipolin hyökkäyksesetä (sivu)

alan ammattilainen kirjoittaa taistelukuvausta käyttäen hyvin objektiivista sotilaskieltä, operaatioista, tapahtumista ja niiden merkityksistä, virheistä ja oikeista ratkaisuista.

ihminen tahtoo siinä unohtua, kuten armeijan käskytiellä.

on tietty tavoite, ja näin siihen pyritään, voittoon, näin tehdään ja sitten näin.

kristittyinä voimme katsella hieman lähempää, mitä tuo ulkokohtainen asiallinen ja sodan luonteeseen kuuluva kieli sisältää ihmisen kannalta.

esimerkiksi tämä.

Gallipolin hyökkäyksen alkuvaiheessa turkkilaisilla ei ollut oikein tajua lähellä olevien englantilaisten sotalaivojen tulivoimasta.

Majesteettinen taistelulaiva Elisabeth oli lähellä ns Y rantaa huhtikuun 28 vuonna 1915, kun sieltä huomattiin sadan turkkilaisen sotilaan muodostaman osaston lähestyminen.

Elisabeth ampui yhden ainoan laukauksen 15-tuuman tykillä. Mutta se oli shrapnelli, jonka sisällä oli 24.000 haulia.

Joka ainoa turkkilainen sotilas, sata ihmistä, sai surmansa täysosumassa.

Mutta koeta kristittynä miettiä miltä tuo huhtikuun keväinen kenttä on näyttänyt 24.000 haulin raadellessa sataa ihmistä.



entä sitten sota ja Jumala?

uhh.. niitä isompia kysymyksiä tämä.

mutta esimerkiksi näin

Meriamiraali Winston Churchill oli jo 1914 ajatellut, että tsaarin Venäjän laivojen pääsy Välimerelle ja sitä kautta Atlantille olisi hyväksi.

Hän suunnitteli Gallipolin hyökkäyksen yhdessä Englannin, Ranskan, Venäjän, Australian ja Uuden Seelannin sotilasjohtajien kanssa.

Hirvittävät tappiot melkein merkitsivät Churchillin poliittisen uran loppua 1916. Hänet pantiin sivuun ja komissiot pohtivat tehtyjä mokia ja munauksia. joita oli paljon

siis Jumala?

ajattele, miten olisi ehkä käynyt toisessa maailmansodassa, ja tämä on jossittelua, jos Winston Churchill olisi pantu Gallipolin kauhujen takia Englannissa hyllylle lopullisesti

Jumalan johdatus on keskellä tätä karuinta elämää, missä ihmiskunta elää, merkillistä, syvällistä ja niin voimallista, että suomalaiset ovat vieläkin äimä käkenä, ettei heille käynyt kuin eestiläisille.



tietääkseni nruukun kirjoittajien parissa on henkilöitä, jotka tietävät merisodasta ja laivoista jotain. hyvin todennäköisesti paljon enemmän kuin meikäpoika.

mielelläni otan vastaan Gallipolin palstalla myös merisotaan liittyvää kritiikkiä ja korjauksia etenkin sanastoni voi olla epätarkkaa kun tämä suomen kieli on minulla vähempi käytössä.

battleship Elizabeth... taistelulaiva Elisabet... hmm liekö oikea termi Suomen merivoimien sanastossa



niin siis Jumalan merkillisestä johdatuksesta sodan melskeissä... eivät ne ole Herra Sebaotille, sotajoukkojen Jumalalle, outoja.

kummallinen sokeus iski britteihin. Ottomaanit olivat 1910 luvulla vielä puolueettomia, eivät sen enempää Saksan kuin Ranskan tai Englannin puolella.

noh, enkelsmannit menivät ja takavarikoivat kaksi turkkilaisten sotalaivaa, jotka olivat heidän telakoillaan rakenteilla, eivätkä suostuneet edes maksamaan korvauksia Istanbuliin.

Sakemannit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja lahjoittivat sulttaanille kaksi komeaa sotalaivaa niiden sijaan, taisteluristeilijä SMS Göben ja kevyt risteilijä Breslau.

Nämä tekivät ottomaanien laivastosta Mustan meren vahvimman eikä Venäjä voinut heille mitään, Sevastopoliakin pommittivat.

Ja sulkivat Dardannellit venäläisten laivoille, mistä Gallipoliin taistelu sitten aikanaan seurasi.



tämä englantilaisten sokeus ja saksalaisten taito hoidella sulttaania omalle puolelleen oli monella tavalla merkittävä juttu.


erityisesti Jumalan omaisuuskansalle, juutalaisille.

nimittäin asettuessaan laivojen tähden akselivaltioiden puolelle, Ottomaanien imperium lopulta menetti 1 maailmansodan kuluessa Palestiinan briteille.

kenraali Allenby marssi Jerusalemiin, enkelsmannit ottivat mandaatin ja päättivät perustaa Mikael Agricolan Juttaille oman valtion sen alueelle.

että näin, korkeat ovat Hänen tiensä ja usein vasta jälkeenpäin näemme, mitä Jumalan johdatus merkitsee näissä alhoissa, joissa kylmässä ja hallassa vaellamme pimeässä, pahan vallan keskellä ja kasvaessa



voi sitä laivojen upeutta, kun koko maailmaa hallinneen Brittien imperiumin sotalaivasto lähti Dardannelleja avaamaan!

T.H. Lawrence, kuuluisa Arabian Lawrence, oli antanut eri puolilta Lähi-itää tietoja turkkilaisten armeijan heikkoudesta ja vanhuudesta. Euroopan sairas mies.

Churchill saattoi hyvin tämän tiedon perusteella kuvitella, että kyseessä olisi helppo pähkinä murskattavaksi, siitä vaan meritie Mustalle Merelle auki.

T.H. Lawrence oli antanut virheellisä ja harhaanjohtavia tietoja.

se kävi ilmi vasta myöhemmin.



oli siinä komeaa paattia, josta Välimeren laivastoa johtanut vara-amiraali J.H. Sir Sackville Hamilton Carden (1857-1930) saattoi syystä olla ylpeä.

Ensinnäkin brittien oma upeat taistelulaiva HMS Elisabet ja taisteluristeilijä HMS Inflexible, Taipumaton! sekä kokonainen skvadroona muita sotalaivoja.

Ranskalaiset antoivat myös hommaan mukaan kokonaisen skvadroonan laivoja, jossa oli mukana neljä taistelulaivaa.

Ja hännän huippuna venäläisten yksi kevyt risteilijä Askov tsaarin lippua liehuttaen.

Kuvittele sitä savun tuprutusta, Välimeren sinisten aaltojen halkomista delfiinien hyppiessä, laivapillien vihellystä, epolettien liehumista tuulessa, viirejä ja merimiesten lauluja köysien kimpussa!

mikä näky. Tuhansia miehiä rautaisissa, hampaisiin asti aseistetuissa komeissa laivoissa liehuvine lippuineen.

Näiden kanssa ei ollut pelleileminen
ja Churchill uskoi niiden hoitelevan koko homman loppuun asti.

Tietämättä mikä karu kohtalo laivastoa odotti Gallipoliin tuntumassa.

Voi kun ei olisi ollut sitä Nusrettia Eren Köy lahdella!


oli ollut sen verran sankea turkkilaisen rannikkotykistön meininki, että kääntyivät paatit takaisin turvallisemmille vesille.

komeudestaan ja tulivoimastaan huolimatta, ei ollut oikein mukava olla noiden tykkien kantomatkan päässä.

turkkilaiset huomasivat, että vihollisen laivasto kääntyi Eren Köy lahdella Dardannellien suulla Aasian puolella paapuurin puolelle vetäytyessään (onko oikea puoli paapuuri ja vasen styyrpuuri?)

no, koska oli odotettavissa että ne palaisivat, ottomaanien miinalaiva Nusret laski kaikessa hiljaisuudessa sinne paapuurin puolelle 20 merimiinaa 4.5 metrin syvyyteen sadan metrin matkalle kahteen linjaan.

Ansa oli viritetty.



Seuraavana päivänä, maaliskuun 18. vuonna 1915 meritaistelu meni taas niin, että laivasto kääntyi paapuurin puolelle vetäytyäkseen rannikkotykistön tulesta.

Ensimmäisenä merimiinaan iski ranskalaisten B hyökkäyslinjan alus Bouvet.

Se otti ja kaatui ja upposi muutamassa minuutissa.

Mukanaan 600 ihmistä.

melkein semmoinen Estonian luku.

sotahistoria - ihmiset

koeta ajatella, miltä on tuntunut tuo täysin yllättäen tullut huikea räjähdys, ison laivan kaatuminen ja nopea uppoaminen, jos olisit ollut siellä mukana.

kuusisataa ihmistä kuoli siihen kohtaan, elämä päättyi, stop, end of story.

ranskalaisten nuorten ja vanhempien miesten, sotilaiden, matruusien, laivapoikien, kokkien ja parturin hautana meri.

Ranskalaisen esikunnan kirjeenä viesti pojan kotiväelle että moi!


wikikuvassa mahtava ranskalainen sotalaiva Bouvet parempina päivinään





niin, sota ja sen keskelle joutunut ihminen, jota meidän tulisi historiaa tutkiessamme kristittyinä erityiessti ajatella.

Gallipolin lukemattomille uhreille on asetettu muistolaattoja kirkkoihin ja kappeleihin pitkin Eurooppaa. Myös heidän äkillisestä kuolemastaan

tällainen on esimerkiksi Capel-Le-Fernen seinässä kertomassa jälkipolville 22 vuoden iässä kuolleesta Artturista:

In Loving Memory of Arthur Capel Morris of the 12th Lancers att 1st Royal Munster Fusiliers, alte of Capel-le-Ferne who gave his life for his Country on 27th November 1915 at Gallipoli, aged 22 years. Greater love hath no man than this, that a man lay down his life for his friends. John XV 13


antoi henkensä 27. marraskuuta 1915 Gallipolissa 22 vuoden iässä. Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että antaa henkensä ystäviensä edestä. Joh 15:13

useimmille meistä outo kaveri, Jeesus tuntee hänet nimeltä Arthur Capel Morris ja on luvannut olla siellä, kun nuorukaisen on aika herätä haudasta.



Vanhempien tuskasta kertoo hyvin koskettavasti tämä paikallisessa lehdessä ollut ilmoitus yksinkertaisen sotamiehen kuolemasta.

George Easterfield, 26171. Hän palveli sotilaana jalkaväen 103 konekiväärikomppaniassa (aiemmin 3/859 East Kent rykmentti) ja kuoli 28 vuoden ikäisenä haavoihinsa 1. heinäkuuta 1916.

"Jos olisimme saaneet nostaa hänen kuolevan päänsä tai kuulla hänen viimeiset sanansa, isku ei olisi ollut niin ankara niille, jotka rakastivat häntä niin syvästi.

Hän ei nuku kotimaassaan, vaan vieraan maan taivaan alla
kaukana heistä, jotka rakastivat häntä niin syvästi,
mutta sankarihaudassa hän lepää."

Äiti, sisar, veljet, Liisa ja täti

(en uskalla edes kysyä miksi isän nimi puuttuu)



Gallipolin murhenäytelmään liittyviä kauneimpia tekstejä on mielestäni modernin Turkin perustajan, Mustafa Kemal Atatürkin (1881-1938) teksti Gallipolin Anzac lahden muistomerkissä.

Atatürk oli Gallipolin legendaarinen sotilasjohtaja ja hänen tiensä Turkin johtoon alkoi näistä rajuista kamppailuista Dardannellien suulla.

se on myös islamilaisen ihmisen upea vastaus edellisessä tekstissä olevan kristityn äidin syvään murheeseen siitä, että poika on haudattuna niin kauas.



"Te sankarit jotka vuodatitte verenne ja menetitte henkenne... te makaatte nyt ystävällisen maan mullassa. Levätkää rauahssa. Ei ole mitään eroa Johnnyjen ja Mehmetien välillä missä he lepäävät vieri vieressä tässä meidän maassamme.

Te äidit jotka lähetitte poikanne kaukaisista maista, pyyhkikää pois kyynelenne.

Poikanne makaavat nyt sylissämme ja ovat rauhassa. Menetettyään henkensä tässä maassa he ovat nyt myös meidän poikiamme."

Mustafa Kemal Anzac muistomerkki Gallipoli

Kirjoittanut: norppa, 03.05.2008 08:57



Laitampa meriaiheisen tarinan.
Vanha kapteeni purjelaivalla meni kaapilleen aina ennen vahtiin menoa. Avasi ainoalla avaimella salaperäisen laatikon ja katsoi paperia, sulki sen huolellisesti lukon taakse ja meni töihinsä.

Kun sitten aika jätti ja kapteenin paatti lähti viimeiselle ulapalle, perämiehet pääsivät suuren salaisuuden kanssa tekemisiin.

Laatikko avattiin suurella hartaudella, otettiin paperi laatikosta ja huolellisesti taiteltu paperi avattiin. Yliperämies luki hartaalla äänellä paperissa olleet kolme sana: Styyrpuuri on oikealla.

Tämä styyrpuuri tulee kai viikinkiajan merenkulusta.
Silloin ei oltu keksitty vielä peräsintä, joten suuntaa pidettiin suunta-airolla, jonka paikka oli takaa katsoen perärangan oikealla sivulla.
Se kai tarkoittaa yksinkertaisesti puolta, josta ohjataan.


Näistä Mikon käsittelemistä laivaluokista en paljon tiedä. Suurin paatti, jossa ítse olen palvellut oli Kl Matti Kurki, englannista ostettu fregatti entiseltä nimeltään Porloc Bay.
Tai jotain sinnepäin.

Se oli noin satametrinen. Siellä pääosa miehistöstä nukkui riippumatoissa. Itsekkin koisailin nelisen kuukautta sellaisessa.

Kirjoittanut: Haamul, 03.05.2008 10:53

[

Huh. Eikö selkä tullut kipeäksi?

Kirjoittanut: norppa, 03.05.2008 10:57



Nykysin on silloin tällöin, ehkä se johtuukin siitä?

Siinä riippumatossa oli erityisominaisuuksia. Se oli ehkä noin 60 senttiä leveä ja siinä oli semmoset parinkymmenen sentin laidat sitä samaa purjekangasta. Siinä oli semmonen patja joka tuki selkää ja pisteenä iin päällä oli se virittäminen.

Se kelattiin päiväksi nurkkaan ja se pingotettiin hyvin tiukkaan niin, ettei juurikaan mennyt notkolle. Muuten merenkäynnissä tosi hyvä, kun se myötäilee aallokon keinutusta.

Kirjoittanut: MikkoL, 03.05.2008 11:39


no nyt kyllä muistan styyrpuurin lopun ikääni, kiitos norppa!

satametrinen alus on minusta melko iso

Kirjoittanut: norppa, 03.05.2008 11:43


Kyllä siinä riittää skrapaamista ja maalaamista.

Kirjoittanut: MikkoL, 04.05.2008 06:19


meri on kapaloitu myrskypilvi

Raamatun ajan ihmisille meri oli todella pelottava, hirviömäinen asia, ja siellä liikkuminen oli vielä Paavalinkin aikaan varsin vaarallista. Koetettiin pysyä rannikon näkyvissä, mutta Kyprokselle piti ottaa jo kurssi kauemmas, ja silloin saattoi meri nielaista.

etenkin talviaikaan, kun on Välimerelläkin voimakkaita tuulia ja virtauksia, joiden kanssa puiset purjeiden ja soutajien käsittelemät paatit olivat kovilla. Maltalle taisivat ajautua Paavalin porukat Rooman matkallaan.

p.o. Meri on kapaloitu myrskypilvillä


Merenkulku on välttämätöntä, elämä ei
ole välttämätöntä

sanoivat roomalaiset, eli latinaksi

navigare est necesse, vivere non est necesse

siinä sitä riittää miettimistä, niin kauppalaivaston roro-laivan matruusille kuin englantilaisen fregatin kannen harjaajalle.

Englanti ja Ranska halusivat auttaa tsaari Nikoilai II:n laivoja ulos Mustalta mereltä ja avata sitä varten Dardannelit.

Churchill ja korkeimmat sotilasviranomaiset uskoivat, että Välimeren skvadroonat saavat hoidettu tämän merenkäynnin pullonkaulan avaamisen ihan omin nokkinensa, ja Turkin poika pistää piiputteluksi voimatta muuta kuin katsella kapeassa salmessa ohikulkevaa rautalaivojen tupruttelua.



Turkkilaiset sulkivat Bosporin salmen laivaliikenteen venäläisiltä ja heidän liittolaisiltaan lokakuussa 1914.

Kello 11 tienoissa 28. kesäkuuta 1914 Bosnian serbialaien opiskelijapoika Gavrilo Princip ampui arkkiherttua Franz Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sofian näiden paikalleen juuttuneeseen autoon.

Itävalta-Unkari lähetti Serbialle uhkavaatimuksen mutta Serbian hallitus torjui sen Venäjään turvaten.

Sarajevon laukausten ja nootin torjumisen tähden Itävalta-Unkari julisti Saksan tuella Serbialle sodan 28. heinäkuuta 1914.

Tammikuun 13. 1915 liittoutuneiden laivoista koottu iskuryhmä lähti höyryämään kohti Gallipolia.


Gallipoli on Dardannellien suulla oleva pitkä kapea niemi, jota turkkilaiset kutsuvat nimellä Çanakkale Savaşları.

Aegeian mereltä Marmaran mere kautta Mustalle merelle pyrkivät Laivat joutuvat kulkemaan siinä pitkän matkan kapeassa salmessa.

Vähän samaan tapaan kuin Tukholman laivat kulkevat aika matkan rannikkotykistön hallitsemissa kapeikoissa ennenkuin saapuvat Ruotsin pääkaupunkiin.

Liittoutuneiden aikomus oli tuhota laivaston huikealla tulivoimalla turkkilainen rannikkotykistö ja avata tämä tärkeä meritie väkisin.



Winston Churchillin pyynnöstä amiraali Sir Sackville Hamilton Carden (1857-1938) oli laatinut suunnitelman, jossa taistelulaivat, sukellusveneet ja miinanraivaajat toteuttavat Gallipolin avauksen.

Englannin sotakabinetti hyväksyi suunnitelman tammikuun alussa 1915, ja sitä lähdettiin välittömästi toteuttamaan.

Suomi oli tuohon aikaan vielä tsaarin vallan alla, joten Ensimmäisen maailmansodan pyörteissä olimme Englannin ja Ranskan liittolaisia Saksaa vastaan.

Toisessa maailmansodassa maailmanpolitiikan arkipäivä oli muuttanut asetelmat niin, että äskettäin itsenäistynyt Suomi taisteli Saksan tuella Neuvostoliittoa vastaan ja sai niskaansa etenkin englantilaisten vihat Murmanskin radan ym. takia.

Taisipa Lontoosta tulla Churchilliltä oikein Englannin sodanjulistuskin Suomelle?



Gallipolin meritaistelun ehdoton tähti oli taistelulaiva HMS Queen Elisabeth.

Se edustaa 1906 rakennetun HMS Dreadnought tuomia radikaaleja teknisiä muutoksia sotalaivan aseistuksessa ja rakenteissa, jotka olivat mullistivat Englannin laivaston.

Portsmouthisa rakennettu HMS Elisabet valmistui 13.10. 1913 ja sen ensimmäinen taistelu oli Gallipoli, jonne se lähti siis monien pienempien alusten saattamana tammikuussa 1915.

Alus oli kenraali Sir Ian Hamlitonin (1853-1947)lippulaiva, liittoutuneiden Välimeren laivaston ehdoton tähti.

HMS Elisabet osallistui sekä 1. että 2. maailmansotaan, eikä sen kanssa ollut kenelläkään leikkiminen.

Sir Hamiltonilla oli täysi syy uskoa, että tämä hänen komennossaan oleva majesteettinen sotalaiva, aikansa mahtavimpia, toisi voiton ja hänelle kunniaa ja kiitosta kautta maailman.

HMS Elisabetista on hieno kuva




Toisen maailmansodan päätyttyä nyt jo vanhentunut HMS Elisabet poistettiin palvelusta 7 heinäkuuta 1948.

Paljon nähnyt paatti sai sitten kokea monen muun aikansa uljaan sotalaivan kohtalon, purkamisen romuraudaksi jollain Englannin telakalla.

Mutta paljon parempi kohtalo laivalle toki, kuin vajota Välimeren aaltoihin miehistöineen kaikkineen, kuten niin monelle muulle kävi Gallipolin luona.

Itse asiassa HMS Elisabet oli niin arvokas, että kun turkkilaisten torpedosvene upotti täysosumalla sen lähellä olleen HMS Goljatin toukokuun 15. 1915, lippulaiva vedettiin välittömästi turvallisen etäisyyden päähän Gallipolista.

Gallipolin meritaistelun yksityiskohtia tarkastellessa tämä vaikuttaa viisaalta päätökseltä. Suuri alus olisi tuskin sieltä Dardannelleilta selvinnyt ehjänä, sen verran tuli loppukeväästä 1915 liittoutuneiden laivoille siellä tiukat paikat.



HMS Elisabet oli 33.020 tonnin painoinen sotalaiva jolla oli pituutta lähes 200 metriä (tarkasti 195.34 m).

Alus saavutti 24 solmun nopeuden, johon tarvittiin kaikkiaan 24 kattilaa joilla saatiin kullakin aikaan 284 psi paine.

Neljä potkuria pisti painavaa sotalaivaa reippaasti halki aallokon 300 rpm kierroksilla. (ystäväni on hankkimassa muuten moottoripyörää, jonka kone antaa huikeat 14.000 rpm kierrokset. Mutta eipä ole merivettä vastuksena eikä 33 tuhannen kilon painoa päällä!)

aivan ympäristöystävällinen se ei ollut nykyajan arvioiden mukaan, 3,300 tonnia öljyä ja 100 tonnia hiiltä oli paatissa mukana matkantekemistä varten.

että melkoinen savu taivaanrannalle nousi, ennenkuin tarkkailijan kiikariin alkoi HMS Elisabetin runko erottua.


Asesistuksesta tässä riittänee mainita, että sitä oli riittävästi.

Dreadnought laivoihin oli rakennettu runkoon nuo kuvista tutut mahtavat tykkitornit, ja niiden lisäksi sitten kaikenlaista paukutinta oli joka puolella.

Tai sanotaanko näin että HMS Elisabet oli hampaisiin asti aseistettu.

Miehistöä siinä on täytynyt olla tuhatkunta, merimiehiä, tykkimiehiä, huoltomiehiä, henkilökuntaa ja palvelusväkeä.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan laivojen upseeristolla piti olla messissä melko mukavat olot.

Luokkayhteiskunnassa kun vielä oltiin.

Ensimmäiseen maailmansotaan sitten loppui kansan luottamus kuninkaihinsa, ja kuningasten ja tsaarien ja keisareiden aika päättyi Euroopassa.

Sen verran oli hullua tuo sodankäynti ja miesten syöttäminen tykinruoaksi että ei ole ihme että kansan luottamus meni.



HMS Elisabet lippulaivan vertailuksi vielä jotain tietoa

RMS Titanic upposi kylki jäävuoren särkemänä 15.4. 1912 eli kaksi vuotta ennen 1. maailmansodan alkua.

Matkustajalaiva painoi 46,328 tonnia ja se oli 269.1 metriä pitkä. Titanic pystyi kahdella potkurillaan 21 solmun nopeuteen.

Sen uumeniin sopi kaikkiaan 3547 henkeä miehistö ja matkustajat mukaanlukien.

Syyskuun 28. 1994 uponnut MS Estonia oli valmistunut vuonna 1980 Papenburgissa Saksassa (alunperin MS Wasa Star, sitten MS Silja Star, sitten MS Viking Star)

Se painoi 15.566 tonnia ja oli 155.54 metriä pitkä.

23,671 hevosvoiman koneillaan se saavutti 21 solmun nopeuden ja pystyi kuljettamaan 2000 matkustajaa ja 460 autoa.

Syyskuiseen mereen hukkui MS Estonian mukana 852 ihmistä.


HMS Elisabetin kannelta asiat näyttivät sujuvan varsin hyvin. Monien sotalaivojen ympäröimänä ja niitä kaikkia johtaen upea alus lipui lähemmäs Gallipolin rantaa suunniteltuun asemaan.

kun kaikki olivat amiraali Cardenin määräämillä paikoilla, laivojen raskas tykistö avasi tulen kohti turkkilaisten asemia.

mikä näky se on ollut! mikä jyminä, tuhina ja kohina, suhina ja viuhina kun Turkin pojat juoksevat pakoon ja koettavat turvautua kiven taakse ilmassa lentävältä palavan kuumalta metallilta, tai heidän suolensa leviävät revittyinä siihen paikkaan missä ammuksesta singonnut rauta ne tavoitti.

sen verran oli Gallipolin rannan pommitus näyttävää, että arvon amiraali lähetti päämajaan Lontooseen viestin, että Englannin johtama Välimeren laivasto saapuu kahden viikon kuluttua Istanbuliin eli Konstantinopoliin.

Sulttaanin aika on pakata kamppeensa, ottaa haareminsa junaan ja lähteä sisämaahan turvaan. Ottomaanien valtakunta loppuu nyt tähän, 19 helmikuuta 1915 pommitukseen, jossa Gallipolin puolustus murrettiin!

tämä optimistinen viesti lähetettiin vasta maaliskuun 4, pommitus alkoi 9.2.


Turkkilaisten tilanne oli mielenkiintoinen.

Gallipolin sotaretkestä oli puhuttu englantilaisten parissa niin paljon ja huolimattomasti Egyptissä, etenkin Kairon kahviloissa, että Istanbulissa tiedettiin valmistautua ja koko Dardannellien alue oli vahvistettu hyvissä ajoin heidän parhailla joukoillaan.

Mutta laivaston pitkä pommitus kulutti voimavaroja eikä tulen alla ollut helppo tuoda lisää ammuksia.

Englantilaiset vakoojat saivat napattua viestin, jossa Turkki kertoi saksalaisille, että heidän ammuksensa alkavat olla vähissä Gallipolissa.

Tämän johdosta amiraan Camden päätti aloittaa raskaan laivastohyökkäyksen maaliskuun 17 käyttääkseen hyväksi puolustajien ahdinkoa.

Homma stressasi häntä niin paljon, että hän otti lomaa ja laivastoamiraali Sir John Michael de Robeck (1862–1928) toteutti suunnitellun hyökkäyksen.


Ratkaiseva laivaston hyökkäys alkoi 18 maaliskuuta, kun 18 taistelualusta ja niitä seuranneet risteilijät ja hävittäjät lähestyivät Dardannellien kapeinta kohtaa.

Tulitus oli hurjaa puolin ja toisin, laivaston koettaessa vaientaa rannikotykistön ja ottomaanien armeijan tulittaessa sotalaivoja kaikella, mitä heillä oli.

Turkin päämaja ilmoitti, että kello kaksi iltapäivällä yhteydet kaikkiin puolustusasemiin olivat katkenneet. Piuhoja pitkin viestit tuohon aikaan menivät, eivätkä ne kestäneet laivatyksitöjen keskitystä.

Ammukset vähissä, monet rannikkotykit olivat saaneet osumia ja puolustajien tuli oli heikentynyt.

Tilanne oli iltapäivän alussa hyvin vakava eikä läpimurto näyttänyt mahdottomalta.

kun ei olisi ollut sitä Nusretia!

Ranskalaisten Bouvet räjähti ja vei muutamassa minuutissa miehet syvyyksiin, mutta laivoissa ei vielä tajuttu, että he olivat miinakentässä.


kohta tuon kauhunäytelmän jälkeen turkkilainen torpedovene paukautti hajalle HMS Irresistiblen, Vastustamattoman, vuonna 1898 rakennetun suuren, 125 metriä pitkän taistelulaivan.

Nyt ei oikein ollut tilanne hyvä edes komean HMS Elisabetin kannaltakaan katsottaessa. Noin merkittävän laivan menetys oli katkera pala.

Ja sitten räjähti oudosti HMS Inflexible, Taipumaton, 1905 rakennettu Englannin laivaston ylpeys, 160 metriä pitkä taisteluristeilijä.

No johan veikkonen, varmaan laivastoamiraali de Robert funtsasi. Ei tämän näin pitänyt mennä.


wikikuvassa evakuoitu ja uppoava HMS Irresistible iltapäivällä 18. maaliskuuta 1915.



HMS Ocean räjähti kappaleiksi kohta pian tuon funtsaamisen jälkeen.

Se oli tupruttanut kohti kriittisesti vaurioitunutta HMS Inflexible auttaakseen, mutta sai itse turpaansa niin pahoin, että upposi siihen paikkaan. Gallipolin rannan lähelle Dardannelleille, iltapäivällä maaliskuun 18, 1915.

Siinä meni 13.000 tonnin 135 metriä pitkä 1898 rakennettu sotalaiva, erityisesti suunniteltu Suezin kanavaa ajatellen Välimerelle. Oli se Kiinassa asti käynyt möyryämässä. Nyt ei käynyt enään missään vaan vaipui Dardannellien aaltoihin savuten ja palaen, henkiin jäänet miehet veneisiin ja veteen hyppien.

Ranskalaisten taisteluristeilijät, 128 metrinen Suffren (1899) ja sen sisar-alus, 118 metrinen Gaulois (1896) vaurioituivat pahoin, mutta selvisivät metakasta. (Molemmat upposivat Corfun lähellä 1916 saksalaisten torpeedoihin)



Laiva-amiraali rakastaa laivojaan, jos ei nyt kaikkia niissä työskenteleviä.

hyvä että amiraali Camden oli ollut lepäämässä punkassaan sairasosastolla, ja reipas de Robert sai seurata läheltä upean laivastonsa tuhon Gallipoliin rannoilla.

"menkää nyt hyvät miinanraivaajat töihin" hän saattoi huutaa minkä jaksoi.

mutta kun ne olivat tavallisia troolareita, merimiehiä, kalastajia, jotka oli hommaan otettu. Turkkilainen tykkituli ja raskaiden konekiväärien luotien rapina ei heille ollut tuttua.

sen sijaan, että olisivat purkaneet Nusretin linjat, troolarit vetäytyivät pois tulen alta, huusi amiraali mitä huusi.

surkein seurauksin vielä monille pienemmille aluksille.

Tähän karemaan iltapäivään 18 maaliskuuta 1915 loppui liittoutuneiden yritys pelkällä merivoimalla murtautua Gallipoliissa Dardanneille.


selkeä wiki-kartta Dardannellien turkkialisista puolustuksista 1915




kristittynä, kun luet sotahistoriaa, koeta erityisesti miettiä noita ihmisiä, jotka siellä raudan ja tulen keskellä olivat.

Jos tässä olisi ollut koko tarina, Gallipolis tuskin olisi jäänyt niin vahvasti mieliin.

Turkilaiselle Ottomaanien sulttaanin vallan romahduksen kokeneelle kansalle Englannin ja Ranskan laivastojen lyöminen merkitsi huikeaa moraalin kohotusta.

Myöhemmin kun asiaa muisteltiin, tajuttiin tuo varsin tiukka tilanne, ammusten loppuminen, huollon katkeaminen, puhelinpiuhojen särkyminen, rannikkotykkien murskautuminen toinen toisensa jälkeen vihollisen laivaston tuleen.

Britit varmaan pitkään tuumasivat, että kun ei olisi ollut sitä Nusretia. Tuon miinalaivan laskemat miinat pelastivat Ottomaanien valtakunnan.



Mutta ikävä kyllä siinä ei ollut kaikki.

Eihän sota nyt yhteen tappioon kaadu, vaikka noin hurjaankin suurten ja komeiden taistelulaivojen tuhoon.

Lontoossa Winston Churchill ja sotakabinetti päättivät, että tämä homma hoidetaan nyt kotiin.

Mukaan kutsuttiin Ranskan ja Venäjän lisäksi Australia, Uusi-Seelanti ja Newfoundland, mikä se sitten suomeksi onkin.

Nyt oli ajatuksena, että otetaan tuo Gallipoliin niemimaa haltuumme maavoimilla.

Eräänlainen "Normandian maihinnousu" Dardannellien puolustajien selkäpuolelta, lännestä, kun tykit sojottivat merireitille itä kohti.

Tämä Englannin hallituksn päätös johti karmaiseviin tuloksiin, joiden seurauksena myös Winston Churchillin poliittinen ura oli vähällä katketa.



Sotahistoria, Jumala

ihminen päättää, Jumala säätää

voimme vain "jossitella" että mitä jos.

mitä jos Ison Britannian - ja se oli tuohon aikaan tosi iso - hallitus olisi tiennyt, mitä Gallipolissa tulee tapahtumaan vielä saman vuoden 1915 kuluessa?

olisivatko päätyneet samaan ratkaisuun.

mutta kun eivät tienneet.

meiltä ihmisiltä puuttuu tuo niin mukavasti turvallisuutta antava kyky nähdä tulevaisuuteen.

näemme tämän hetken, jotain näemme taakse jääneestä historiasta, enemmän tai vähemmän riippuen kunkin elämän asenteesta ("historia on jännää ja opettavaista", "mitäpä niistä menneistä").

on sanottu viisaasti "ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen"

Jumala on asettanut meidät tällaiseen olemisen tilaan ja aikaan, että näemme suurin piirtein tähän, pystymme jotenkin ennakoimaan ja arvioimaan tulevaa.

mutta oikein sellaista selvää tulevaisuuden näkyä, tarkkaa karttaa huomisesta meillä ei ole.

näin on hyvä. olisihan se aika nuija tietää, millä kellon hetkellä ja minä päivänä kuolemme.



Englannin hallitus puntaroi keväällä 1915, mietti ja päätti sitten jotain sen perusteella, mikä silloin vaikutti hyvältä.

muuta he eivät voineet tehdä.

historia kertoo meille, että tuo päätös oli synkkä ja verinen virhe, joka tuli maksamaan kymmenien tuhansien ihmisten hengen.

ja vielä aika turhaan.

koko Dardannellien homman merkitys jäi 1. maailmansodan ratkaisun kannalta sivuasiaksi. ehkä sen takia, että se epäonnistui, ehkä siksi, että Turkki ei sittenkään ollut sodan päänäyttämö, missä asiat ratkaistiin akselivaltojen kanssa.

Kirjoittanut: mama, 04.05.2008 19:10


"kristittynä, kun luet sotahistoriaa, koeta erityisesti miettiä noita ihmisiä, jotka siellä raudan ja tulen keskellä olivat."

On aika paljon vaadittu tuo. Paljon mieluummin ajatellessani sotahistoriaa mietin tapahtumia laivoina, sotilasjoukkoina, vihollissotilaina, konekivääreinä, tankkeina,...

Menee niin helposti sietämättömän puolelle ajatella jonkun isiä, poikia, tyttäriä, veljiä, sisaria... siellä, missä suolen kappaleet lentelevät sirpale raastaa korvan nenän tai silmän mennessään, räjähdys vie käden tai jalan, luoti lävistää niin, että ei pääse enää liikkumaan, mutta näkee ja havaitsee ympärillään tapahtuvan... Sodan julmuus. Se on julmaa olivat uhrit omien tai toisten läheheisiä, suomalaisten tai turkkilaisten.



Mitä miettivät viimeisinä ajatuksinaan, ennenkuin elän viimeinen henkäys puhaltuu ulos? Onko mielessä rakkaat kotona, vilahtaako oma elämä silmien editse, sen onnistumiset ja epäonnistumiset, vääryydet ja oikeamieliset teot? Vai täyttääkö mielen sisällön vain tuo infernaalinen kauhu? Vai voiko olla mielessä rauha: "Sinun käsiisi."


Joku viisas on sanonut, että omaa kuolemaa pitää ajatella, siihen pitää tutustua, jotta siihen voi suhtautua ystävänä, joka vihdoin saapuu. Kuolemanpelko saattaa monella kristitylläkin olla aikamoinen (elämänpelon lisäksi). Todellista Jumalan rauhaa varmasti on se, että jokaisen hetken voimme elää Häneen luottaen.

Kirjoittanut: MikkoL, 04.05.2008 19:50


sotilas saattaa ajatella kuolemaa myös toisella tavalla, ihmisen surmaamista.

kun kotimme oli miehitettynä illalla satuin kuulemaan, kuinka kaksi israelilaista nuorta pohti ikkunan alla yössä, miltä se mahtaa tuntua, ampua toista ihmistä.

olivat ilmeisesti nuoria asepalveluun tulleita, kyllä siinä sitten täälläkin saivat tuohon aiheeseen käytännössä tutustua.


Sir Ian Standish Monteith Hamilton

kun oli päätetty, että Gallipolin turkkilainen rannikkotykistö tuhotaan maateitse, hommaa valittiin hoitamaan kenraali Ian Hamilton (1853-1947).

Gallipoli koitui hänen kohtalokseen, ja nyt Hamilton lähinnä muistetaan "ai se Gallipolin hävinnyt kenraali". Hän ei koskaan toipunut näistä kauhuista.

Mutta kovin toiselta homma näytti varmaan Lontoossa, kuuluisa Intian ja Afrikan kenraali, Buuri sodassa, partioliikkeen alussa ollut britti.

Ian oli nyt oikein Välimeren hyökkäävän sotilasosaston komentaja, ja kyseessä ei ollutkaan mikään pikkuporukka.

Gallipolin merisota oli Englannin pahin laivaston katastrofi sitten Trafalgarin.

Pitihän sellainen asia panna kuntoon ja Ian istui varmaan monessa klubissa, sodassa vammautunut käsi velttona roikkuen, toisessa sikari ja edessä pöydällä joko teetä tai konjakkilasi.

Siellä mietittiin ja myhäiltiin kuinka ottomaanit saavat kohta tuntea Ison Britannian vihan.

Vanhan soturin sydän sykki jo taistelutantereille!



en ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut Herraan Sebaotiin uskovat kristityt halveksivat sotilaan ammattia.

Herra Zebaot, sotajoukkojen Jumala.

joo, olishan se kiva ettei sotia olis

mutta kun nyt on niin, että niitä on ollut ja tulee olemaan maailman loppuun asti

Jeesuskin kuulemma osallistuu jatkossa yhteen ratkaisutaisteluun Megiddon tuntumassa tai Jerusalemissa

silloin ei nöyrästi aasilla, aasin varsalla ratsastaen, vaan Juudan jalopeura. Jellona.


Sotilaan ammatti on jalo ja kunniallinen, sillä on hyvin pitkät perinteet ja oma moraalinsa ja etiikkansa.

Sir Ian Hamilton oli henkeen ja vereen sotilas.

Ei mikään erityisen välkky poliitikko, piti Adolf Hitleriä arvossa ja meinasi Englantiinkin 1930 luvulla tuoda juutalaisvastaista lainsäädäntöä.

Mutta nämä ovat eri asioita, sotilas ja hänen poliittiset näkemyksensä.

On aivan oikein, että kirkko on keskellä sotaa. Siellä nimittäin kuollaan, sodassa, ja papin on oltava siellä miesten luona ehtoollista jakamassa, ripittämässä ja kertomassa Ylösnousemuksesta.

siellä ei uskon kanssa pelleillä.



muistan nuoruudessa neuvostoliiton inspiroiman sotahuudon "rynkyt pois, rynkyt pois" ja "kirkko siunaa sodan" jolla oikeistolais-mannerhemilaiset fasistit haluttiin saada maan rakoon.

mieleni teki silloin sanoa näistä

"voihan p..le katsokaa rauhan miehet vappuna telkkarianne Punaiselta torilta (se oli siihen aikaan mustavalkoinen laite, ja komealta nuo ohjukset, panssarit, kymmenien tuhansien pistimien kanssa marssivat soltut isoine lippalakkeineen näyttivät).

jos tässä maassa ei ole suomalaisia sotilaita niin on sitten muita sotilaita. sotilaallista tyhjiötä ei tässä pahassa maailmassa ole"

mutta enpä sanonut, kunhan mielessäni mietin...



Sir Ian Standish Monteith Hamilton oli kenraali, joka asetettiin puolustusministeri Winston Churchillin toivomuksesta vuonna 1915 Välimeren alueen armeijan komentajaksi tavoitteena valloittaa Gallipoli ja tuhota siellä olevat turkkilaiset rannikkotykit ja asemat.

siitä sitten jatkossa marssi Istanbuliin eli Konstantinopoliin ja sulttaani vex.

no, ihan niin ei käynyt.


Tämmöinen oli Ianin koko titteli

Kenraali Sir Ian Standish Monteith Hamilton GCB GCMG DSO TD

eli
Buurisodan ansioista ritariksi lyöty Sir

ja kunniamerkit eli tittelit ovat

GCB eli jäsen kuningas Yrjö I vuonna 1725 perustamassa "The Most Honourable Order of the Bath"

GCMG eli jäsen prinssi Yrjön 1825 perustamassa "The Most Distinguished Order of Saint Michael and Saint George"
(vrt Pyhän Yrjön kilta Suomessa)

DCO eli kunniamitali erityisen arvokkaasta palvelusta "Distinguished Service Order"

TD eli Ison Britannian ulkoalueilla palvelluille annettu kunniamitali, "Territorial Decoration"

olihan siinä rinnuksessa mitalia kerrassaan Ianilla.

kai se nyt yksi Ottomaani noilla kaatuu.

mutta ei kaatunut.


ja olihan meidän Ianilla tuota porukkaa reissussa

Egyptissä harjoittelivat ensi kertaa Lähi-itään tulleet Australian ja Uuden Seelannin joukot, ANZAC, jossa oli mukana

Australian divisioona
Australian ja Uuden Seelannin divisioona

lisäksi Ianin komennossa olivat
Englannin 29s divisioona
Kuninkaallinen meridivisioona

sekä
Ranskan Orientin joukot, mukana pataljoona Senegalista

ja tukena tietysti haavojaan nuoleva laivasto, joka odotti vain mahdollisuutta revanssiin Gallipolissa.

divisioonassa on miehiä yleensä jossain siellä 10.000 ja 20.000 väliltä.

tuosta saisimme siis Ianillemme kaikkiaan viisi divisioonaa, eli semmottet melkeen satatuhatta sotilasta.

ei kun anteeksi, ihmistä.

Kirjoittanut: mama, 05.05.2008 08:35


Toisten tappaminen, tosiaankin, kuuluu sotilaan hommiin, ei pelkästään maansa puolesta kuoleminen. Mitä lie kertoo tuo, että osasin ajatella vain tuota toista puolta...

Kirjoittanut: katupoika, 05.05.2008 10:40



"katso ulos, näetkö sen
toiset tappaa toisiaan
alla veristen vaatteiden
loiset tappaa loisiaan
Ole minulle ihminen
kun toiset tappaa toisiaan,
rakasta minua
minä rakastan sinua"......


kirjootteli eräs tamperelainen virrenkirjoottaja aikoinaan

Kirjoittanut: MikkoL, 05.05.2008 11:37



niin, toiset tappaa toisia kuin loisia, näinhän Saksan kansaa "puhdistettiin" rodullisesti joku aika sitten.

Engelsmannien suhde Suomeen on aina ollut jotenkin minusta kummallinen. Mikä heillä on meitä vastaan?

Toisen ms aikaan ei brittien sotalaivoilla ollut asiaa Itämerelle, kun on se Juutinrauma. Saksalaiset eivät ole koskaan heille oikein merellä pärjänneet, mutta tuon rauman he pystyivät kyllä sulkemaan maan puolelta, vähän Gallipolin tapainen kapea kurkku.

Ensimmäisen ms aikaan olivat tsaarin alaiset suomalaiset samalla puolen sotaa sakemanneja vastaan.

Mutta tuo Oolannin sota. Oli sekin kumma juttu. Krimillä tapeltiin 1853-56 ja tsaari Nikolaus I ja kuningatar Viktoria eivät olleet kamuja keskenään, koska tsaari tuki Ottomaaneja.

lähettivät puisia fregattejaan Ålandia pommittamaan, Suomenlinnankin tuntumaan räiskimään, Ouluun tervapatoja polttamaan.

Katupojan monien hienojen runojen innoittamana pistän tähän myös yhden, ei tosin valitettavasti omani


Oolannin sota

Ja se Oolannin sota oli kauhia
Hurraa, hurraa, hurraa
Kun kolmella sadalla laivalla
Seilas engelsmanni Suomemme rannoilla
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala,
Hurraa, hurraa, hurraa.

Se oli niin komeata katsella
Hurraa, hurraa, hurraa
Kun engelsmanni seilasi lahdella
Juuri Oolannin fästingin kohdalla
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala,
Hurraa, hurraa, hurraa.

Ja se oli vihollisen meiniki
Hurraa, hurraa, hurraa
Että ampua murskaksi fästinki
Ja ottaa se sotaväki fangiksi
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala
Hurra hurraa, hurraa!

Mutta Suomen poijat ne ampuivat
Hurraa, hurraa, hurraa
Että fästingin muurit ne kaikuivat
Ja Oolannin rannat ne raikuivat
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala
Hurraa, hurraa, hurraa!


Ålandin sota laulu

N:o 25 Rengon kunnasta löydetyssä käsin kirjoitetussa laulukirjassa.
Mahdollisesti vuodelta 1856.

1. Ah kuin muistu mielehen, hurraa, hurraa, hurraa, toi Olandin sota surgia, Jostam tahdon kirjoittaa, sunka fralla [sumfaraa; ruots. sjung faderalla]

2. Suomen poikia muutamii*
vietiin Olandin fästinkii, ja sinne tuli vihollisii**

3. Kuin poijat ne lähtiväd sotimaan*
Vihollista vastaan ottamaan ja isäns maata varjelemaan**

4. Ensi kerran kesäkuus*
Sota alkoi angara, josta mä tahdon kirjoittaa**

5. Kahden sadan laivan kans*
Tulivat Olantin fästingin all, franskalaine ja engetesman [engelisman]**

6. Vuored ja laaksod ne kaikuivad*
kuin Suomen [poijat] ampuivat, ja vihollista vastaan ottivad**

7. Franskalaine ja engelisman*
Rupesivad paasi[i]n ambumaan, ja fästinkin sisälle stormaamaan**
[Paasi = Brännklintsbasen, nyk. Brännklintstornet, jonka viholliset ensiksi valloittivat.]


8. Sit käsky se kiiruust annettiin**
Ja paasi[i]n kovasti ammuttiin ja vihollisii paljon surmattiin**

9. Woi surkia voi kauhia*
vihollisen kuolemaa, kuin Suomen [poijat] surmasit**

10. Waan mitäs auttoi poikien*
Kuin franskalainen ja engellesman Stormasi monen tuhannen kans

11. Sit poijat ne kovin vihastui
Kuin armo flagu nostettiin, ja viholliselle portit aukaistiin

12. Poijat ne olivat kiukkuisii
Stusarins ja hukarins maahan kaikki paiskasit

13. Kuudestoista päivä elokuusa
Fangiksi otti engelisman, ja poies kuljetti laivan kans

14. Sit poikia poies kuljetettiin
Masinan kanssa Englantiin Levesin kaupunkiin arestiin

15. Siell olivat poijat arestis
Vuosi ja kahdeksan kuukautta Englantin kuningan hallussa

16. Sit käsky se tuli keisarilt
Että päästää poijat arestist ja isänsä maahan takaisin

17. Sit poijat ne hurras ja huusivat Kuin Levesin kaupungist läksivät ja tulivaunui[hi]n astuivat

18. Ja poijat ne lauloivat lähteissä Että Englantin valtakunta ihana tääl, mut isämme maa on ihanampi viel





Hölmöilyä Egyptissä

Australian ja Uuden Seelannin divisioonat tulivat alkukeväästä 1915 Egyptiin. Siellä oli tarkoitus totuttaa näitä nuoria miehiä Lähi-idän ilmastoon ja maastoon Gallipoli hyökkäystä varten.

Egypti oli tuohon aikaan käytännössä brittien hallinnassa.

Mielellään moni nuorukainen oli Syneyssä varmaan laivaan astunut, vai mistä sitä lähdettiin. Ison Britannian maailmanvalta oli sellainen, että voittoa murenevasta Ottomaanien imperiumista pidettiin ilman muuta selvänä.

Olihan se melkoinen seikkailu, päästä pois Down under ja tutustua pyramideihin ja uida Niilin virrassa.

Poikamaista hauskaa menoa kovien harjoitusten välissä. Ja kun Kairon kahvilassa joku englantia osaava kysyi, mihinkäs ne pojat, niin reipas vastaus oli "Gallipolikseen tietenkin" ja naurua päälle.

Joten Istanbul tiesi tarkkaan odottaa maihinnousua ja sai noin neljä viikkoa aikaa valmistella puolustusta.


Pelinappulat paikalleen

Turkin puolustusta Gallipolissa hoiti viides armeijakunta, jossa oli kuusi divisioonaa miehiä.

Mustafa Kemal oli tuohon aikaan 34 vuotias eversti-luutnantti, ja sai johtoonsa tärkeän 19 divisioonan.

Armeijaa johtanut saksalainen kenraali Otto Liman von Sanders alkoi neuvotella paikallisten upseerien kanssa, missä olisivat tärkeimmät maihinnousukohdat.

Oli ratkaistava, mikä olisi todennäköisimmin hyökkääjille sopivinta maastoa, suojaisinta aluetta sekä laivojen että maihin ryntäävien miesten kannalta.

Sijoiteltava pelinappuloita kohta alkavaan peliin. Aikamoista arvailuahan se oli, ja divisioonat levitettiin lopulta melko laajalle alueelle. Varmuuden vuoksi.



Kuoleman kentät

Sitten ihminen alkoi valmistella vastarintaa ihmiselle.

Turkkilaiset olivat saaneet brittien aikailujen ja hölmöiyjen tähden kokonaiset neljä viikkoa valmistautua.

Teitä rakennettiin, piuhoja vedeltiin, asemia vahvistettiin, tykkejä rullattiin paikoilleen, raskaita konekivääreitä rasvattiin, ammuksia tuotiin minkä kerittiin. Tämä sinne ylös rinteille.

Ja alas merenrannalle piikkilankaa, torpedoista tehtyjä miinoja, kaikenlaista ikävää toisen ihmisen tallusteltavaksi.

wikipedia kertoo myös, että turkkilaisia sotilaita marssitettiin sinne tänne noin vain ajan kuluksi, että kunto ja vire säilyisivät.


tässä oli oikeastaan nyt määriteltynä Gallipolin kuolemankenttien olennaiset elementit.

vastustaja oli hyvissä ajoin saanut tietää suurinpiirtein minne maihinnousu tulisi.

sinne vietiin Turkin parasta sotilasvoimaa sen kun kerittiin, ja koko rannasta tehtiin kuolettava ansa maihin nouseville vihollisen joukoille.

Ylempänä korkeilla harjanteilla on varsinainen tulivoima, tykit ja konekiväärit ja miinaa on kylvetty sen kun keritään.

ihmisen tappamisen paikka tällainen.

2 maailmansodan aikana oli tajuttu, mikä mahdoton moka tämä on. Normandian maihinnousun suunnitelmissa oli erityisen tärkeä ja olennaista että saksalaiset eivät saisi tietää mihin porukka lopulta tulee.

siitä ei kerrottu edes korkeille upseereille ennenkuin oli pakko.

Winston Churchill oli oppinut jotain Gallipolin katastrofista.


Hyökkäys alkoi 25 huhtikuuta 1915 29. divisioonan hyökkäyksellä Helles niemen eteläiseen kärkeen.

Jalkaväen osastojen maihinnousuja tapahtui joka suunnalta. Kenraali-majuri Sir Aylmer Gould Hunter-Weston (1864-1940) oli nimennyt hyökättävät rannat kirjaimin S, V, W, X, Y.

Kuoleman kirjaimet, tuli hyökkäävän sotilaan kohdalle niistä mikä tahansa.

Varsinainen kuoleman kirjain oli V.

nimittäin päähyökkäys tehtiin V rannalle vanhaan 1659 rakennetun Sedd el Bahr linnan luokse ("meren avain").



Troijan hevonen

Liekö Homeroksen Odysseija innoittanut Ian Hamiltonia ja hänen kenraaleitaan. Troija sijaitsee nimittäin miltei näköetäisyydellä Gallipoliin niemimaalta Dardannellien kapeikon toisella puolella.

Hevoseksi otettin Glaskowssa 1905 valmistunut SS River Clyde, kauniin skotlantilaisen joen mukaan nimetty.

Sen sisälle pakkautui 2000 sotilasta, anteeksi ihmistä. Etupäässä nuoria miehiä, joiden elämä päättyisi tähän.

Kauppalaivaston kapteenina eläkkeelle jäänyt Edward Unwin johti alusta kohti Sedd el Bahria. Tarkoitus oli ajaa se rantaan, jossa se tarjoaisi suojaa maihin nouseville joukoille.

Kannella oli hiekkasäkkien ja rautalevyjen suojissa 11 raskasta konekivääriä.

Sen kylkeen oli tehty aukkoja, joista miehet sitten ryntäisivät venesiltoja myöten rannalle ja ottaisivat sen haltuunsa.


nyt tarvitset hieman mielikuvitusta.

ensinnäkin, muista että paatti oli tahallaan ajettu rantahiekkaan, josta se ei päässyt irti.

ei mitään mahdollisuutta paluuseen.

näin olivat kenraalit voitonvarmoja, paluutietä ei ollut.

toiseki, ajattele miestä joka siellä kuulee luotien rapsuvan laivan kylkeen ja näkee aukon luona meressä kuolleet kaverinsa.

Kaksi yritystä tehtiin juosta laivasta rannalle, kumpikin päättyi hiljaisuuteen. mitä nyt laivan konekiväärit turhaan rätisivät hyvin suojautuneita turkkilaisia sotilaita metsästäen.

saattoi siinä joku tykinlaukauskin tulla.

kohta olisi tämän nuoren miehen vuoro.

kuolla.

nyt hän vielä eli, jumissa Gallipoliin rannalla V.



lopulta huhtikuun 15 jo kääntyessä kohti iltaa miesten juoksuttaminen siltaa pitkin kuolemaan lopetettiin ja siltaa koetettiin korjailla tulen alla.

yön pimeydessä sitten lopulta onnistuttiin pääsemään maihin, jotka vielä olivat hengissä, ja sinne luotiin V rannan sillanpää asema.

SS River Clyde hinattiin myöhemmin Kyprokselle korjattavaksi, ja tämä Troijan hevonen palveli sitten vielä viisikymmentä vuotta eri maiden kauppalaivastoissa, ennenkuin se myytiin rautaromuksi 1966.



no, sanot, semmoistahan se sota on ja saavuttivathan he sitten yöllä tavoitteensa.

mikä tässä nyt on niin erikoista.

SS River Clyde aluksessa oli 2000 miestä.

Sillanpääasemalla olivat kaikki henkiin jääneet.

heitä oli 21

tuossa kirjoitan väärin, oli heitä hengissä sentään vähän yli 300.

Kirjoittanut: norppa, 05.05.2008 15:54



On se kauhiaa.
Mun miälestäni panssarit ja laivat on pahimpia, siinä on aina usieet samas kohtalos.

Maihinnousut on kans kammottavia, kussiällon rannas kaikkia roinaa, jokka rikkoo ja raateloo.

Mä oon kerran puriehtinussiitä salamesta. Käytihin Sevastopolis.

Siälon sellaanen panoraama siitä Krimin sorasta. Son hiano, jos vain pääsisi kattomahan.
Piataris on samallaanen laitos siä Murmannin pikatiäm penkas Nevan sillan piäles. Kannattaa mennä kattomahan. Son tästä Second World War, entiä menikö oikeen, mutta piirityksestä siälon mahtavat jutut.

Kirjoittanut: MikkoL, 05.05.2008 15:56


sotahistoria, ihminen

Dublinista Irlannista oli lähtenyt myös joukko iloisia nuoria miehiä soitellen sotaan sulttaania vastaan.

1012 miestä Dublinista.

Osa heistä oli V rannalla ja loput W rannalla "Lancashire" maihinnousussa, koska irlantilaisten lisäksi siellä oli mukana paljon miehiä tästä Englannin maakunnasta vastapäätä Irlantia.

Miehet kävelivät V ja W rannoilla turkkilaisten valmistamaan kuolettavaan ansaan. Myös W rannalla he onnistuivat pureutumaan hiekkaan ja kiviin perustamaan sillanpääaseman. Hyökkäykseen osallistui 1000 miestä, joista 600 kaatui tuona päivänä, 25. huhtikuuta 1915.

Tilasto on vielä synkeämpi Dublinin kannalta, josta 1012 miestä lähti soitellen sotaan, tyttöystävien, vaimojen, äitien ja isien, veljien ja sisarten heiluttaessa ja ehkä hieman tippa silmässäkin joku, reippaiden nuorukaisten lähtöä.

kuolemaan.

Koko porukasta kotiin Dubliniin palasi vuotta myöhemmin 11 miestä.

Kirjoittanut: Amadeus, 05.05.2008 16:00



Tällänen sotahistoriallinen kerronta on aika mielenkiintoista - ja opettavaa. Mikko on
lisäksi hyvä kertoja.

Kirjoittanut: MikkoL, 05.05.2008 16:13



George Lambert maalasi vuonna 1922 öljyväreillä Gallipoliin Anzacin maihinnoususta 25.4.1915 kuvan. Maalauksessa näkyy taustalla korkea kallion huippu, alueen merkittävin kiintopiste, jolle sotilaat antoivat nimeksi "Sfinksi"... olivathan he sitä juuri äsken Kairossa ihailleet.

mutta maalauksessa on jotain aika järkyttävää.

jokaisella pusikossa rinnettä nousevalla on VALKOINEN säkki selässään, jossa on heille maihinnousa varten annetut kahden päivän eväät.

kukin kantaa merkkiä, hei turkkilaiset tarkka-ampujat, täällä minä poika olen puskan takana!

suomalaiset tiesivät talvisodassa lumipuvun merkityksen. venäläiset eivät sitä heti huomanneet.

mutta että valkoinen säkki soltun selässä taistelutilanteessa, äly hoi, älä jätä...


maalauksessa ei sotilaita muuten huomaisi, onneksi heillä on nuo ruokasäkit selässään.




Oi niitä aikoja...

Maavoimien hyökkäyksen alussa tapahtuneiden maihinnousujen keskellä kunnostautui sittemmin Toisen maailmansodan aikan kenraali-luutnantin arvoon noussut Bernard Cyril Freyberg (1889-1963).

Hän teki sen yksin.

Vahvana uimarina, hän oi voittanut Uuden Seelannin 100 jaardin mestaruudet 1906 ja 1910, Freyberg lähti uiden Saros lahdelle. Tämä on Gallipolin lähellä ja nykyään suosittua rantalomailun ja sukeltelun seutua.

Yhden miehen maihinnousun jälkeen Freyberg alkoi sytytellä tuli pitkin rantaa hämätäkseen turkkilaisia Gallipolin maihinnouseun aikana.

Seikkailu oli päättyä huonosti, koska turkkilaiset tietenkin alkoivat ampua hurjasti täältä tulevia "liittoutuneiden joukkoja".

Kaveri kunnostautui monella tavalla sekä Gallipolissa että myöhemmin, mutta hänen alaisensa sanoivat, ettei uhkarohkean Freybergin kehossa ollut tuskin yhtään kohtaa, jossa ei olisi ollut vihollisen tulituksen jättämiä arpia.


Veriset maihinnousut tapahtuivat 25. huhtikuuta. 27 päivänä alkoi Mustafa Kemalin johtama vastahyökkäys, jonka tavoitteena oli ajaa maihin päässeet liittoutuneiden joukot mereen.

Yritys epäonnistui täysin. Merellä turvallisen etäisyyden päässä olleet sotalaivat pitivät siitä raskailla tykeillään huolen.

Niiden kanssa ei ollut leikkiminen - mainitsin aikaisemmin kuinka yksi ainoa shrapnelli ja sen sisältämät 24.000 haulia surmasivat täysosumalla sadan miehen joukon.

Mutta eivät liittoutuneetkaan päässeet etenemään toivomallaan tavalla ja tilanne juuttui pahamaineiseksi asemasodaksi ja juoksuhaudoiksi

... ja kohta joukkohaudoiksi.



teurastus oli tyypillistä 1. maailmansodan ajalle. Upseerit elivät vielä entisiä aikoja eivätkä tajunneet kehittyneiden tuliaseiden ja etenkään konekiväärien valtavaa tuhovoimaa.

Niinpä ensimmäiset australialaiset ja uusseelantilaiset nuoret vuodattivat verensä 2. ja 3. toukokuuta yrityksessä vallata kohta nimeltä "Baby 700". Heitä kuoli tuhat siihen paikkaan turkkilaisten tulitukseen.

Mutta vielä huonommin meni turkkilaisilla. Arvellen voivansa yllättää liittoutuneet he komensivat 19. 5. hyökkäykseen 42.000 miestä käymään Anzacissa aussien ja seelantilaisten kimppuun.

Mutta yllätys epäonnistui, miehet olivat valmiina, ja turkkilaiset vetäytyivät jättäen 10.000 kuollutta sotilasta, ei kun ihmistä, kentälle mätänemään.

Tuliasemissa olleita puolustajia kaatui vain 160.

Ihmisten teurastusta.



Kirithian kylän valtaus ei sitten millään meinannut onnistua.

Ja tilanne kävi entistä huonommaksi, kun laivaston tuki alkoi horjua.

Maaliskuun 18 kauhujen jälkeen laivasto oli jo muutenkin hermona.

MuMuavenet-i Milliye (1910) niminen matala turkkilainen torpedolaiva onnistui upottamaan 13 toukokuuta HMS Goliath taistelualuksen (1898). Maineikas ja monta sotaa nähnyt alus oli tukenut X rannan maihinnousua.

Se oli yöllä Murto Lahdella ankkurissa monien pienempien sotalaivojen keskellä, kun turkkilainen torpedoalus pääsi livahtamaan sen lähelle (tuohon aikaan ei ollut keksitty vielä tutkaa).

Kapteeniluutnantti Rudolph Firlen komentama alus sai kolmella torpedolla siihen osuman, ilmeisesti ammusvarastoon. HMS Goljath räjähti huikeassa pamauksessa ja lysähti meren syvyyksiin mukanaan seitsemänsataa ihmistä, heidän joukossaan myös kapteeni Thomas Lawrie Shelford.



Brittiläisen imperiumin pelätyn laivaston napsinta jatkui armottomasti.

HMS Goliath oli uljas 118 metriä pitkä 12.950 tonnin laiva korkeine mastoineen. Sen menetys 13.5. 1915 koko miehistön kanssa muutamassa minuutissa oli rankka moraalinen isku.

Toukokuun 25 saksalainen sukellusvene U-21 torpedoi HMS Triumph taistelualuksen, 150 metriä pitkän 11.900 tonnin alus.

Torpedo kaatoi sen 45 asteen kulmaan kyljelleen, jossa se pysyi noin kahdeksan minuutin ajan. Se riitti, merimiehet ennättivät päästä turvaan niin että 700 miehestä "vain" 73 upposi aluksen kanssa.

on 73 ihmistä sekin numero sodan synkissä tilastoissa.


Vain pari päivää myöhemmin, HMS Triumphin sisaralus, HSM Majestic tuhoutui saman U-21 sukellusveneen uudenaikaiseen torpedoon.

Sukellusveneen kapteeni Otto Hersing antoi käskyn laukaista yhden ainoan torpeedon kello 6:45 aamulla 27. toukokuuta 1915.

Pitkä kuolettava putki suhisi ilmanpaineella sukellusveneestä tarkasti ohjattuna, päästen torpedoverkkojen ja muiden laivojen ohi suoraan maaliinsa.

HMS Majestic räjähti majesteettisesti surmaten heti 43 ihmistä. Alus oli myös kallellaan yhdeksän minuuttia ennenkuin kaatui kumolleen pohja ylöspäin. Noiden kriittisten minuuttien aikana hengissä ollut miehistö saatiin evakuitua.

Kerrotaan, että HMS Majestic hylky pysyi pinnalla pitkään sen pohja paistaen surkeana muistomerkkinä laivaston vastoinkäymisistä. Vasta marraskuun 17 myrskytuuli upotti laivan murtuneen rungon meren syvyyksiin Gallipolin edustalla.



Enough is enough.

Komeasti paikalle tuprutellut Ison Britannian johtama laivasto oli saanut niin karmean vastaanoton, että se päätti henkensä säilyttämiseski vetäytyä turvalliselle etäisyydelle.

Tämä merkitsi kallisarvoisen tykistötuen loppumista Gallipoliissa olevien liittoutuneiden tukena.

Tämä taas merkitsi maa-armeijan kuolintilastojen nopeaa nousua.

Mitä laivat vielä ammuskelivat, ne tekivät sen liikkeessä laineikossa ja kaukaa, niin että tuli oli epätarkkaa ja melko tehotonta.



Oltiin käytännössä asemasodan tilanteessa, jossa pienetkin yritykset edetä maksoivat kalliin hinnan ihmisen veressä mitattuna.

Kolmas yritys saada Kirithia liittoutuneiden haltuun tehtiin esimerkiksi 20.000 ihmisen voimin.

Tulta päin. Siitä vaan mars pojat kohti turkkilaisten vahvoissa asemissa olevia tykkejä ja konekiväärejä vastaan, ilman tykistön rauhoittavaa tukea.

No. Pojat pistivät pistimensä hyödyttömiin kivääreihinsä ja lähtivät monet elämänsä viimeiselle jouksulle.

Vetäytymisen jälkeen todettiin, että kesäkuun 4 päivän hyökkäyksessä oli kaatunut 4.500 liittoutuneiden sotilasta.

sinne, Gallipolin rinteille.

esikunnassa oli taas poikien kotiväelle kirjoittamisen aika.

paikan nimi on Krithia ei Kirithia.



toiveet pikaisesta voitosta ja Istanbulin valtauksesta olivat menneet laivaston kokemien katastrofien ja maihinnousejen kohtaaman tiukan vastarinnan myötä.

Monenlaisen pienemmän kahinan ja pitkän asemasodan jälkeen viimeinen todellinen läpimurtoyritys Gallipolissa oli elokuussa 1915.

Maihinnouse Suvlan rannalle hieman lännemmäs onnistui yllättävän helposti.

Mutta komentaja oli odottanut niin ankaraa vastarintaa, että ei ollut osannut suunnitella tätä tilannetta. Ällistyneet joukot jäivät rannalle eivätkä käyttäneet hyväkseen mahdollisuutta.

Turkkilaiset ottivat pian ylämaan hallintaansa, ja hyökkäjät kaivautuivat juoksuhautoihinsa jääden niihin asemasodan julmaan jumiin.

Samanlainen moka tapahtui Golanilla 1973 sodassa, kun syyrialaisten panssarit murtautuivat Israelin puolustusten läpi helposti. Mutta sen sijaan että olisivat painaneet eteenpäin, ne jäivät odottamaan kartalle piirretyille viivoille jatkokäskyjä, antaen Israelille mahdollisuuden koota puolustuksen. Nämä tankit eivät palanneet kotiin, ei yksikään niistä ja Israel pelastui kuin ihmeen kautta.



Elokuun 1915 makaaberi verinen näytelmä Gallipolissa oli jatkuvaa sekoilua.

Joukko-osaston hyökkäys riippui toisen osaston saavuttamasta kukkulasta, mutta kun "luultiin" että tavoite oli saavutettu ja lähdettiin hyökkäykseen, turkkilainen sivusta tuli oli murhaava.

Siellä meni kevyt ratsuprikaati että hevosten harjat hulmusivat - kuolemaan.

Ja tuolla marssivat englantilaiset herrasmies sotilaat, "jolly good" meininki, suola-arolla vahvassa muodostelmassa viheltäen, turkkilaisten lyijyluotien viuhuessa ilmassa ja kaataen "jolly good" herrasmiehen toisensa jälkeen sulassa hulluudessa.

Siellä nousivat gurkhat kukkulalle verisen yön jälkeen, vain saadakseen omat tykistön keskityksen niskaansa. Ainoat, jotka olivat perille päässeet tulivat sieltä varsin alakuloisina pois. "friendly fire" todellakin.

oli kuin kirous olisi ollut koko sotaretken yllä, semmoista komentajien tohelointia harvoin saa nähdä.


elokuun massiivinen yritys käsitti useita eri taisteluita, joissa nuo samat ikävät kuolemantanssin kuviot toistuivat

Krithian "Verinen" viinitarha, hyödytön australilaisten ja uusseelantilaisten nuorten tappopaikka

Yksinäisen männy taistelu

Chunuk Bairin taistelu jossa
urheille Intian gurkhoille kävi hullusti

Nek taistelu, jossa komeat hummat surmattiin ratsastajieneen

Vesuri-kukkulan taistelu

Kukkula 60 taistelu

Kun nämä oli elokuun alkuviikoilla käyty ilman tuloksia, Gallipolin maavoimien hyökkäyksen voima oli kulunut loppuun, turkkilaisten puolustus pitänyt eikä ollut enään mitään toiveita Dardannellien avaamisesta Venäjän laivastolle tai Konstaninopolin valtaamisesta.

tuossa on virhe. Nekin taistelussa ratsujoukot olivat reissussa ilman ratsujaan, saivat ne takaisin vasta Egyptissä. niin että hevoset säästyivät Gallipolin kauhuilta. miehet eivät.



niin. sotahistoria ja ihmiset

koetetaan katsoa vähän lähemmin ihmisten elämää tuolla Gallipoliin maisemissa keväällä ja kesällä 1915.

jos sitä nyt voi elämäksi kutsua.

alue on Välimeren seutua, joten kesä on sateeton ja kuuma.

siitä on tämmöinen seuraus.

turkkilainen tai englantilainen luoti haavoittaa pahasti Johnnya tai Mehmetiä.

Hän kaatuu pöhheikköön eikä pysty liikkumaan, kovat tuskat on eikä lääkintämiehiä paikalla.

ja sitten se lähestyy. pensaspalo.

kaikki on rutikuivaa ja sytykkeitä on yllin kyllin, kuiva ruoho ja piikkiset pensaat alkavat savuta ja palaa.

siihen Johnny tai Mehmet sitten hiljalleen kärventyy hengiltä savun ja palavien oksien ja ruohojen keskelle, kenenkään auttamata.



viikkkokaupalla siinä tuhannet miehet ovat ahtautuneina kapeisiin juoksuhautoihin.

vettä ei kummemmin ole.

mutta pitäähän sitä nyt jossain kuitenkin tarpeillaan käydä, turvallisessa paikassa johon ei tappava luoti toivottavasti löydä.

tuhannet miehet, samoissa juoksuhaudoissa, viikkokaudet.

ynnää nuo ja ymmärrät, miksi Gallipoliissa oli niin paljon kärpäsiä, että miesten oli vaikea syödä ruokaansa.

ja se haju.


haju mikä haju

mutta mikä löyhkä sieltä kentältä, jossa ystävien ja vihollisten kuolleet ruumiit olivat hautaamattomina.

niitä siis oli tuhansia.

alkavat pöhöttyä, mädäntyä nopeasti kuumassa ilmassa, sieltä sitten iltatuuli löyhyttelee juoksuhautoja kohti.


entä äänisaaste?

eivät kaikki heti kuole. onnelliset ne joiden on kuoltava ja henki menee heti.

mutta ei asemasodassa noin vain lähdetä kaveria hakemaan, sille tielle "veljet vesitilkka tuokaa" on moni jäänyt.

niin että yön musiikkina sitten kuolevien ja vakavasti haavoittuneiden miesten tuskanhuutoja, rukouksia ja avunpyyntöjä sieltä täältä.

ei kovin mieltäylentävää juoksuhaudan pohjalla itkevälle nuorelle miehelle, joka aavistaa olevansa pian samassa tilanteessa.



terveydenhoito?

juoksuhaudat ja korsut olivat niin saastuneita, että miesten ruoka oli likaista, samoin juoma.

ripulissa on kiva juosta kivääri kädessä 30 asteen helteessä päin turkkilaista konekivääritulta.

sellainen oli monen ihmisen kohtalo Gallipolissa.

erilaisiin vatsatauteihin, kuumeisiin ja tulehduksiin menehtyi melkoinen määrä erityisesti haavoittuneita, joita koetettiin evakuoida kauas pois Gallipoliin maisemista.

tietääkseni sotilaslääkäreillä ei ollut erityisempiä anestesia aineita käytössä 1915 ja haavoittuneita oli niin mielettömät määrät, että eivät lääkkeet ja sidetarpeet tahtoneet riittää.


hautauspalvelut olivat vähän niin ja näin.

asemasodan keskellä hautaaminen on mahdotonta, elleivät osapuolet tee välirauhaa.

näin saatiin päivän taukoja ampumiseen, jossa mentiin sitten keräämään ihmisten jäännökset kentältä ja hautaan.

turkkilaiset aika lailla kuljettivat kotiin kunnialliseen hautaan, mutta monet liittoutuneiden miehet jäivät sinne Gallipoliin multiin.

kuten alussa mainitsemani Mustafa Kemalin hieno muistokirjoitus kertoo. Turkin omina poikina, rauhassa nyt.


Asemasota jatkui ilman suurempia taisteluita ja läpimurtoyrityksiä, Lontoo tajusi että tämä sota oli hävitty ja joukot on evakuoitava sieltä. Mutta tähän ryhdyttiin vasta loppusyksystä.

Siellä Gallipoliin juoksuhaudoissa saatiin siis kokea myös Välimeren maiden talven tulo.

Koska kesä on kuiva ja kuuma, maanpinta tulee monin paikoin miltei vettä pitäväksi.

Sateiden alkaessa syyskuun lopulla vesi virtaa usein mahtavalla voimilla kuivissa puron uomissa ja pitkin tasankoakin.

Ja niin sieltä sitten tulee juoksuhautaan reippaasti vettä, savea, kiviä, ihmisten ruumiin kappaleita ja kentälle jääneitä ruumiita, kaikki yhtenä ryöppynä ja tulvana ihmisten kaivaman kapean uoman täydeltä.

Loppusyksyn kirpeinä öinä sitten alkaa pakkanen purra sotilaspojan nenänpäätä ja kipristää varpaita, mutta tulenteon kanssa on vähän niin ja näin, sieltä kun voi yössä viuhahtaa kranaatti tai kaksi valon opastamana.


Jumala

on siinä aikaa ihmisellä miettiä syvempiäkin elämän asioita, tuollaisessa tilanteessa, jos on miettiäkseen.

kyllä liittoutuneiden armeijassa oli papit mukana ja hartaudet ja jumalanpalvelukset pidettiin ja virret veisattiin.

samoin oli ottomaaneilla imaaminsa mukana, ilman muuta.

kerron Gallipolin hengellisestä kristillisestä näkökulmasta jatkossa tarkemmin taisteluihin osallistuneen Ernest Raymondin "Tell England" vuonna 1922 julkaistun teoksen pohjalta



myrsky, kaatosade ja sitä seurannut lumimyrsky 27. marraskuuta 1915 oli viimeinen pisara Gallipolin asemiin juuttuneille liittoutuneiden joukoille.

evakuointi laivoihin alkoi joulukuun 20 ja viimeiset lähtivät tammikuun 9, 1916.

Tämä on myös Gallipolin täydellisesti epäonnistuneen ja hyvin verisen sotaretken virallinen päättymispäivä, 9.1. 1916.


liittoutuneiden kaatuneita oli yhteensä 44,072 ihmistä.

ottomaanien kaatuneita oli yhteensä 55,801 ihmistä.

Gallipolissa kuoli siis vuoden 1915 kuluessa 99,893 eli pyöreästi sata tuhatta ihmistä.

liittoutuneiden haavoittuneita oli 97,037

ottamaanien haavoittuneita oli 140,000

Gallipolissa haavoittui siis vuoden 1915 aikana 237,037 ihmistä.



numeroita

verrataan vaikka Tilastokeskuksen tietoihin:

"Joensuu kuuluu Joensuun seutukuntaan, jossa oli 31.12.2004 115 360 asukasta. Joensuun seutukuntaan kuuluvat nykyisin Joensuun lisäksi Enon, Ilomantsin, Kontiolahden, Liperin, Outokummun, Polvijärven ja Pyhäselän kunnat."

voimme siis verrata, että Gallipolissa kuoli keväällä ja kesällä 1915 suurin piirtein yhtä paljon ihmisiä kuin, jos otettaisiin kaikki asukkaat

Joensuusta
Enosta
Ilomantsista
Kontiolahdelta
Liperistä
Outokummusta
Polvijärveltä
Pyhäselältä

tai toisella tavoin voisimme sanoa

Vaasan kaupungin väestöluku oli vuonna 2007 57,501

joten Gallipolissa sai surmansa 1915 melkein kaksi kertaa Vaasan kaupungin väestön verran ihmisiä.

you get the picture.


Ja orkesteri soitti "Waltzing Matilda"

Kun olin nuori mies kannoin reppuani
ja elin vapaan vaeltajan elämää
Murrayn vihreästä laaksosta pölyiseen autiomaahan
tanssitin Matildaa
Sitten 1915 minun maani sanoi, poika
on aika lopettaa vaeltelu, on toimitettava tehtävä
He antoivat minulle tinahatun ja he antoivat minulle aseen
Ja marssittivat minut sotaan.

Ja orkesteri soitti "Waltzing Matilda"
kun laiva lähti satamasta
Ja kaiken hurrauksen, liputuksen ja kyynelten keskellä reissasimme Gallipoliin


kuinka hyvin muistankaan sen kaamean päivän
kuinka veremme hyytyi hiekkaan ja veteen
Kuinka helvetissä, jonka nimi oli Suvlan ranta
meitä teurastettiin kuin lampaita
Johnny Turk oli odottamassa, oli valmistanut itsensä hyvin
Hän pyyhki meitä luotisateella ja satoi päällemme pommeja
Ja viidessä minuutissa oli ampunut meidät helvettiin
melkein räjäyttänyt meidät takaisin Australiaan

a orkesteri soitti "Waltzing Matilda"
kun lakkasimme hautaamasta kuolleitamme
hautasimme omamme, turkkilaiset omansa, ja sitten aloimme taas ampua



Ja me jotka jäivät henkiin, yritimme selviytyä elossa
tuossa mielettömässä veren, kuoleman ja tulen maailmassa
Kymmenen kuluttavaa viikkoa pysyin elossa
vaikka ympärilläni ruumispinot kasvoivat
Sitten iso turkkilainen ammus heitti minut ilmaan
ja kun heräsin sairaalan vuoteella
ja näin mitä minulle oli tehty
toivoin että olisin kuollut
En ollut tiennyt, että on pahemaakin mitä voi tapahtua kuin kuolema

Sillä en enään tanssi Waltzing Matildaa vihreillä niityillä vapaana
tanssiakseen noin mies tarvitsee molemmat jalkansa
Ei enää Waltzing Matildaa minulle

Ja niin he keräsivät rammat, haavoittuneet,
silvotut ja laivasivat meidät takaisin Australiaan
Jalattomat, kädettömät, sokeat, mielipuolet
Ylväät haavoittuneet Suvlan sankarit
Ja kun laivamme tuli Circular Quayn satamaan
katselin paikkaa, jossa jalkani olivat olleet
ja kiitin Kristusta, ettei kukaan odottanut minua
surrakseen, murehtiakseen ja sääliäkseen

Ja orkesteri soitti "Waltzing Matilda"
kun he kantoivat meitä laituria alas
Kukaan ei hurrannut, he vain tuijottivat
ja sitten käänsivät katseensa pois



Ja näin joka huhtikuun 25 istun portaikossa
ja katselen paraatin marssia ohitseni
näen entiset asetoverini marssivan ylpeinä
muistaen entisiä unelmia ja loistoa
Vanhoja väsyneitä sankareita he ovat, vanhat luut jäykkinä ja kipeinä
ja nuoret ihmiset kysyvät mitä varten he marssivat?
ja minä kysyn itseltäni saman kysymyksen

Mutta orkesteri soittaa "Waltzing Matilda" ja vanhat miehet yhä vastaavat marssikutsuun
Mutta vuosien mittaan rivit harvenevat
ja jonain päivänä ei ole ketään marssimassa

Waltzing Matilda, Waltzing Matilda, kuka tulee tanssittamaan minua Waltzing Matidla
heidän haamunsa voidaan kuulla kun he marssivat sen tahdissa
kuka tulee tanssittamaan minua Waltzing Matidla

Eric Bogle

käännökseni ei ole hyvä mutta antaa idean mistä siinä lauletaan.

erinomaisen surullinen kansanlaulun omainen And the band played Waltzing Matilda on kuultavissa





Australiassa maihinnousun ensimmäinen päivä, 25 huhtikuuta (1915) on suurten juhlavien marssien päivä.

Tämä johtuu siitä, että Gallipolin katastrofi käynnisti Australian itsenäistymisen Ison Britannian yhteisöstä, commonwealth.

Jotain oli mennyt niin pahasti pieleen Gallipolissa, että aussien luottamus suuren imperiumin voimaan ja liittoutumisen hyödyllisyyteen kärsi iskun, josta se ei koskaan toipunut.

Gallipoli on näin Australian modernissa historiassa käännekohta, mutta varmaan on siellä paljon Eric Boglen tavoin kysyviä "miksi he marssivat". Olihan se täydellinen katastrofi sotilaallisesti ja poliittisesti.



Turkissa Gallipoli on erittäin tärkeä suorastaan ratkaiseva maan modernille historialle.

Sankarillisesti turkkilaiset sotilaat pitivät puoliaan tuon ajan suurvaltaa ja sen liittolaisia vastaan, tuhoten käytännössä heidän laivastonsa Dardannellien suulle ja surmaten mielettömän määrän ihmisiä.

19 divisioonan komentaja, Mustafa Kemal, saavutti suuren kansansuosion ja hänen meteorimainen nousunsa uuden Turkin kiistattomaksi johtajaksi alkoi Gallipolista.

Ataturkin johdolla islamilaisesta Ottomanien sulttaanikunnasta tuli moderni demokraattinen, tosin vahvasti armeijan johtama valtio, jota Mustafa Kemal muutti perustuksia myöten eurooppalaisen länsimaisen sivistyksen suuntaan.

On hyvin mielenkiintoista, miten tänään tuo vanha islamilainen Turkki on nostamassa päätään ja kansa kaipaa takaisin sinne uskonnon pariin.

Nämä ovat edelleen Euroopan tulevaisuuden kannalta aivan ratkaisevia kysymyksiä, tuleeko Turkki Euroopan unioniin ja miten sen sisäinen ilmapiiri kehittyy.

Onhan Mustafa Kemalin ajoista ja Gallipolista jo kulunut hieman aikaa.