Thursday, May 13, 2010

Gallipoli (1)

 Rare video footage from Gallipoli in Daily Mail

Kirjoittanut: MikkoL, 02.05.2008 09:58


Tervehdys täältä kaukaa. Ajattelin kirjoittaa jonkin verran tuosta ensimmäisen maailmansodan karmeimpiin kuuluvista taisteluista, joka on vaikuttanut niin syvästi erityisesti Turkin, Australian ja Uuden Seelannin nykypäivään.

Tämä on tällaista ääneen mietiskelyä, johon kaikki ovat tervetulleita liittämään ajatuksiaan. Teemoja on paljon.

Miksi?

ehkä saan jakaa kanssanne jotain, joka tekee minut selittämättömän surulliseksi. Eric Bolgen kuuluisa kansanlaulun kaltainen "And the Band played Dancing Mathilda" on siellä inhimillisen alakuloisuuden pohjapäässä.

Voi olla että sinulla on sukulaisia tai ystäviä siellä Down Under niin tästä voi olla jotain tiedollistakin hyötyä, Gallipoli elää siellä hyvin voimakkaasti yhä tänään.

Kuten aina, hyvä puoli tässä nettiruukussa on, että ei kenenkään ole pakko tällaista surumielistä palstaa lukea!


kristittyinä voimme varsin hyvin myös kysyä mitä jollain gallipolipolilla on kanssamme tekemistä.

ei ehkä paljoa.

mutta kyllä meidän Herramme Jeesus Kristus oli siellä, missä huhtikuusta 1915 tammikuuhun 1916 yli kolmesataa tuhatta Jumalan luomaa ja Hänen kalliilla verellään lunastamaansa ihmistä sai surmansa tai vammautui loppuiäkseen.

Itse asiassa Jeesus on tärkeä Ernest Raymondin (1888 - 1974) kirjoittamassa kuuluisassa "Tell England" kirjassa.

Tekijä oli mukana taisteluissa ja julkaisi vuonna 1922 kertomuksen, jonka taustana ne ovat. Kirjasta on otettu yli 40 painosta mutta sitä ei tietääkseni ole suomennettu.


Gallipolin laulelma on
http://malcolm.screensound.gov.au/olcmedia/audio/00009089.mp3


se on australian englantia joten hieman hankalaa ymmärrettävää

erinomaisen surullinen sotaveteraanin laulu, joka muistelee ja katselee juhlavaa elokuun 29 marssia, joka on edelleen Australiassa tärkeimpiä kansallisia juhlapäiviä, siellä itsenäisyypäivänkin edellä jossain

ja miettii "kun katselen paikkaa, jossa jalkani ennen olivat..."



sotahistoriaan tutustumisessa on kristityllä minusta kaksi tärkeää näkökulmaa pidettävänä mielessä

ihmiset
Jumala

nämä eivät aina ole kaikkien kristittyjenkään mielessä sotien kanssa.

otan näistä molemmista esimerkit Gallipolista tähän alkuun

Sotahistoriaa Gallipolin hyökkäyksesetä (sivu)

alan ammattilainen kirjoittaa taistelukuvausta käyttäen hyvin objektiivista sotilaskieltä, operaatioista, tapahtumista ja niiden merkityksistä, virheistä ja oikeista ratkaisuista.

ihminen tahtoo siinä unohtua, kuten armeijan käskytiellä.

on tietty tavoite, ja näin siihen pyritään, voittoon, näin tehdään ja sitten näin.

kristittyinä voimme katsella hieman lähempää, mitä tuo ulkokohtainen asiallinen ja sodan luonteeseen kuuluva kieli sisältää ihmisen kannalta.

esimerkiksi tämä.

Gallipolin hyökkäyksen alkuvaiheessa turkkilaisilla ei ollut oikein tajua lähellä olevien englantilaisten sotalaivojen tulivoimasta.

Majesteettinen taistelulaiva Elisabeth oli lähellä ns Y rantaa huhtikuun 28 vuonna 1915, kun sieltä huomattiin sadan turkkilaisen sotilaan muodostaman osaston lähestyminen.

Elisabeth ampui yhden ainoan laukauksen 15-tuuman tykillä. Mutta se oli shrapnelli, jonka sisällä oli 24.000 haulia.

Joka ainoa turkkilainen sotilas, sata ihmistä, sai surmansa täysosumassa.

Mutta koeta kristittynä miettiä miltä tuo huhtikuun keväinen kenttä on näyttänyt 24.000 haulin raadellessa sataa ihmistä.



entä sitten sota ja Jumala?

uhh.. niitä isompia kysymyksiä tämä.

mutta esimerkiksi näin

Meriamiraali Winston Churchill oli jo 1914 ajatellut, että tsaarin Venäjän laivojen pääsy Välimerelle ja sitä kautta Atlantille olisi hyväksi.

Hän suunnitteli Gallipolin hyökkäyksen yhdessä Englannin, Ranskan, Venäjän, Australian ja Uuden Seelannin sotilasjohtajien kanssa.

Hirvittävät tappiot melkein merkitsivät Churchillin poliittisen uran loppua 1916. Hänet pantiin sivuun ja komissiot pohtivat tehtyjä mokia ja munauksia. joita oli paljon

siis Jumala?

ajattele, miten olisi ehkä käynyt toisessa maailmansodassa, ja tämä on jossittelua, jos Winston Churchill olisi pantu Gallipolin kauhujen takia Englannissa hyllylle lopullisesti

Jumalan johdatus on keskellä tätä karuinta elämää, missä ihmiskunta elää, merkillistä, syvällistä ja niin voimallista, että suomalaiset ovat vieläkin äimä käkenä, ettei heille käynyt kuin eestiläisille.



tietääkseni nruukun kirjoittajien parissa on henkilöitä, jotka tietävät merisodasta ja laivoista jotain. hyvin todennäköisesti paljon enemmän kuin meikäpoika.

mielelläni otan vastaan Gallipolin palstalla myös merisotaan liittyvää kritiikkiä ja korjauksia etenkin sanastoni voi olla epätarkkaa kun tämä suomen kieli on minulla vähempi käytössä.

battleship Elizabeth... taistelulaiva Elisabet... hmm liekö oikea termi Suomen merivoimien sanastossa



niin siis Jumalan merkillisestä johdatuksesta sodan melskeissä... eivät ne ole Herra Sebaotille, sotajoukkojen Jumalalle, outoja.

kummallinen sokeus iski britteihin. Ottomaanit olivat 1910 luvulla vielä puolueettomia, eivät sen enempää Saksan kuin Ranskan tai Englannin puolella.

noh, enkelsmannit menivät ja takavarikoivat kaksi turkkilaisten sotalaivaa, jotka olivat heidän telakoillaan rakenteilla, eivätkä suostuneet edes maksamaan korvauksia Istanbuliin.

Sakemannit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja lahjoittivat sulttaanille kaksi komeaa sotalaivaa niiden sijaan, taisteluristeilijä SMS Göben ja kevyt risteilijä Breslau.

Nämä tekivät ottomaanien laivastosta Mustan meren vahvimman eikä Venäjä voinut heille mitään, Sevastopoliakin pommittivat.

Ja sulkivat Dardannellit venäläisten laivoille, mistä Gallipoliin taistelu sitten aikanaan seurasi.



tämä englantilaisten sokeus ja saksalaisten taito hoidella sulttaania omalle puolelleen oli monella tavalla merkittävä juttu.


erityisesti Jumalan omaisuuskansalle, juutalaisille.

nimittäin asettuessaan laivojen tähden akselivaltioiden puolelle, Ottomaanien imperium lopulta menetti 1 maailmansodan kuluessa Palestiinan briteille.

kenraali Allenby marssi Jerusalemiin, enkelsmannit ottivat mandaatin ja päättivät perustaa Mikael Agricolan Juttaille oman valtion sen alueelle.

että näin, korkeat ovat Hänen tiensä ja usein vasta jälkeenpäin näemme, mitä Jumalan johdatus merkitsee näissä alhoissa, joissa kylmässä ja hallassa vaellamme pimeässä, pahan vallan keskellä ja kasvaessa



voi sitä laivojen upeutta, kun koko maailmaa hallinneen Brittien imperiumin sotalaivasto lähti Dardannelleja avaamaan!

T.H. Lawrence, kuuluisa Arabian Lawrence, oli antanut eri puolilta Lähi-itää tietoja turkkilaisten armeijan heikkoudesta ja vanhuudesta. Euroopan sairas mies.

Churchill saattoi hyvin tämän tiedon perusteella kuvitella, että kyseessä olisi helppo pähkinä murskattavaksi, siitä vaan meritie Mustalle Merelle auki.

T.H. Lawrence oli antanut virheellisä ja harhaanjohtavia tietoja.

se kävi ilmi vasta myöhemmin.



oli siinä komeaa paattia, josta Välimeren laivastoa johtanut vara-amiraali J.H. Sir Sackville Hamilton Carden (1857-1930) saattoi syystä olla ylpeä.

Ensinnäkin brittien oma upeat taistelulaiva HMS Elisabet ja taisteluristeilijä HMS Inflexible, Taipumaton! sekä kokonainen skvadroona muita sotalaivoja.

Ranskalaiset antoivat myös hommaan mukaan kokonaisen skvadroonan laivoja, jossa oli mukana neljä taistelulaivaa.

Ja hännän huippuna venäläisten yksi kevyt risteilijä Askov tsaarin lippua liehuttaen.

Kuvittele sitä savun tuprutusta, Välimeren sinisten aaltojen halkomista delfiinien hyppiessä, laivapillien vihellystä, epolettien liehumista tuulessa, viirejä ja merimiesten lauluja köysien kimpussa!

mikä näky. Tuhansia miehiä rautaisissa, hampaisiin asti aseistetuissa komeissa laivoissa liehuvine lippuineen.

Näiden kanssa ei ollut pelleileminen
ja Churchill uskoi niiden hoitelevan koko homman loppuun asti.

Tietämättä mikä karu kohtalo laivastoa odotti Gallipoliin tuntumassa.

Voi kun ei olisi ollut sitä Nusrettia Eren Köy lahdella!


oli ollut sen verran sankea turkkilaisen rannikkotykistön meininki, että kääntyivät paatit takaisin turvallisemmille vesille.

komeudestaan ja tulivoimastaan huolimatta, ei ollut oikein mukava olla noiden tykkien kantomatkan päässä.

turkkilaiset huomasivat, että vihollisen laivasto kääntyi Eren Köy lahdella Dardannellien suulla Aasian puolella paapuurin puolelle vetäytyessään (onko oikea puoli paapuuri ja vasen styyrpuuri?)

no, koska oli odotettavissa että ne palaisivat, ottomaanien miinalaiva Nusret laski kaikessa hiljaisuudessa sinne paapuurin puolelle 20 merimiinaa 4.5 metrin syvyyteen sadan metrin matkalle kahteen linjaan.

Ansa oli viritetty.



Seuraavana päivänä, maaliskuun 18. vuonna 1915 meritaistelu meni taas niin, että laivasto kääntyi paapuurin puolelle vetäytyäkseen rannikkotykistön tulesta.

Ensimmäisenä merimiinaan iski ranskalaisten B hyökkäyslinjan alus Bouvet.

Se otti ja kaatui ja upposi muutamassa minuutissa.

Mukanaan 600 ihmistä.

melkein semmoinen Estonian luku.

sotahistoria - ihmiset

koeta ajatella, miltä on tuntunut tuo täysin yllättäen tullut huikea räjähdys, ison laivan kaatuminen ja nopea uppoaminen, jos olisit ollut siellä mukana.

kuusisataa ihmistä kuoli siihen kohtaan, elämä päättyi, stop, end of story.

ranskalaisten nuorten ja vanhempien miesten, sotilaiden, matruusien, laivapoikien, kokkien ja parturin hautana meri.

Ranskalaisen esikunnan kirjeenä viesti pojan kotiväelle että moi!


wikikuvassa mahtava ranskalainen sotalaiva Bouvet parempina päivinään





niin, sota ja sen keskelle joutunut ihminen, jota meidän tulisi historiaa tutkiessamme kristittyinä erityiessti ajatella.

Gallipolin lukemattomille uhreille on asetettu muistolaattoja kirkkoihin ja kappeleihin pitkin Eurooppaa. Myös heidän äkillisestä kuolemastaan

tällainen on esimerkiksi Capel-Le-Fernen seinässä kertomassa jälkipolville 22 vuoden iässä kuolleesta Artturista:

In Loving Memory of Arthur Capel Morris of the 12th Lancers att 1st Royal Munster Fusiliers, alte of Capel-le-Ferne who gave his life for his Country on 27th November 1915 at Gallipoli, aged 22 years. Greater love hath no man than this, that a man lay down his life for his friends. John XV 13


antoi henkensä 27. marraskuuta 1915 Gallipolissa 22 vuoden iässä. Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että antaa henkensä ystäviensä edestä. Joh 15:13

useimmille meistä outo kaveri, Jeesus tuntee hänet nimeltä Arthur Capel Morris ja on luvannut olla siellä, kun nuorukaisen on aika herätä haudasta.



Vanhempien tuskasta kertoo hyvin koskettavasti tämä paikallisessa lehdessä ollut ilmoitus yksinkertaisen sotamiehen kuolemasta.

George Easterfield, 26171. Hän palveli sotilaana jalkaväen 103 konekiväärikomppaniassa (aiemmin 3/859 East Kent rykmentti) ja kuoli 28 vuoden ikäisenä haavoihinsa 1. heinäkuuta 1916.

"Jos olisimme saaneet nostaa hänen kuolevan päänsä tai kuulla hänen viimeiset sanansa, isku ei olisi ollut niin ankara niille, jotka rakastivat häntä niin syvästi.

Hän ei nuku kotimaassaan, vaan vieraan maan taivaan alla
kaukana heistä, jotka rakastivat häntä niin syvästi,
mutta sankarihaudassa hän lepää."

Äiti, sisar, veljet, Liisa ja täti

(en uskalla edes kysyä miksi isän nimi puuttuu)



Gallipolin murhenäytelmään liittyviä kauneimpia tekstejä on mielestäni modernin Turkin perustajan, Mustafa Kemal Atatürkin (1881-1938) teksti Gallipolin Anzac lahden muistomerkissä.

Atatürk oli Gallipolin legendaarinen sotilasjohtaja ja hänen tiensä Turkin johtoon alkoi näistä rajuista kamppailuista Dardannellien suulla.

se on myös islamilaisen ihmisen upea vastaus edellisessä tekstissä olevan kristityn äidin syvään murheeseen siitä, että poika on haudattuna niin kauas.



"Te sankarit jotka vuodatitte verenne ja menetitte henkenne... te makaatte nyt ystävällisen maan mullassa. Levätkää rauahssa. Ei ole mitään eroa Johnnyjen ja Mehmetien välillä missä he lepäävät vieri vieressä tässä meidän maassamme.

Te äidit jotka lähetitte poikanne kaukaisista maista, pyyhkikää pois kyynelenne.

Poikanne makaavat nyt sylissämme ja ovat rauhassa. Menetettyään henkensä tässä maassa he ovat nyt myös meidän poikiamme."

Mustafa Kemal Anzac muistomerkki Gallipoli

Kirjoittanut: norppa, 03.05.2008 08:57



Laitampa meriaiheisen tarinan.
Vanha kapteeni purjelaivalla meni kaapilleen aina ennen vahtiin menoa. Avasi ainoalla avaimella salaperäisen laatikon ja katsoi paperia, sulki sen huolellisesti lukon taakse ja meni töihinsä.

Kun sitten aika jätti ja kapteenin paatti lähti viimeiselle ulapalle, perämiehet pääsivät suuren salaisuuden kanssa tekemisiin.

Laatikko avattiin suurella hartaudella, otettiin paperi laatikosta ja huolellisesti taiteltu paperi avattiin. Yliperämies luki hartaalla äänellä paperissa olleet kolme sana: Styyrpuuri on oikealla.

Tämä styyrpuuri tulee kai viikinkiajan merenkulusta.
Silloin ei oltu keksitty vielä peräsintä, joten suuntaa pidettiin suunta-airolla, jonka paikka oli takaa katsoen perärangan oikealla sivulla.
Se kai tarkoittaa yksinkertaisesti puolta, josta ohjataan.


Näistä Mikon käsittelemistä laivaluokista en paljon tiedä. Suurin paatti, jossa ítse olen palvellut oli Kl Matti Kurki, englannista ostettu fregatti entiseltä nimeltään Porloc Bay.
Tai jotain sinnepäin.

Se oli noin satametrinen. Siellä pääosa miehistöstä nukkui riippumatoissa. Itsekkin koisailin nelisen kuukautta sellaisessa.

Kirjoittanut: Haamul, 03.05.2008 10:53

[

Huh. Eikö selkä tullut kipeäksi?

Kirjoittanut: norppa, 03.05.2008 10:57



Nykysin on silloin tällöin, ehkä se johtuukin siitä?

Siinä riippumatossa oli erityisominaisuuksia. Se oli ehkä noin 60 senttiä leveä ja siinä oli semmoset parinkymmenen sentin laidat sitä samaa purjekangasta. Siinä oli semmonen patja joka tuki selkää ja pisteenä iin päällä oli se virittäminen.

Se kelattiin päiväksi nurkkaan ja se pingotettiin hyvin tiukkaan niin, ettei juurikaan mennyt notkolle. Muuten merenkäynnissä tosi hyvä, kun se myötäilee aallokon keinutusta.

Kirjoittanut: MikkoL, 03.05.2008 11:39


no nyt kyllä muistan styyrpuurin lopun ikääni, kiitos norppa!

satametrinen alus on minusta melko iso

Kirjoittanut: norppa, 03.05.2008 11:43


Kyllä siinä riittää skrapaamista ja maalaamista.

Kirjoittanut: MikkoL, 04.05.2008 06:19


meri on kapaloitu myrskypilvi

Raamatun ajan ihmisille meri oli todella pelottava, hirviömäinen asia, ja siellä liikkuminen oli vielä Paavalinkin aikaan varsin vaarallista. Koetettiin pysyä rannikon näkyvissä, mutta Kyprokselle piti ottaa jo kurssi kauemmas, ja silloin saattoi meri nielaista.

etenkin talviaikaan, kun on Välimerelläkin voimakkaita tuulia ja virtauksia, joiden kanssa puiset purjeiden ja soutajien käsittelemät paatit olivat kovilla. Maltalle taisivat ajautua Paavalin porukat Rooman matkallaan.

p.o. Meri on kapaloitu myrskypilvillä


Merenkulku on välttämätöntä, elämä ei
ole välttämätöntä

sanoivat roomalaiset, eli latinaksi

navigare est necesse, vivere non est necesse

siinä sitä riittää miettimistä, niin kauppalaivaston roro-laivan matruusille kuin englantilaisen fregatin kannen harjaajalle.

Englanti ja Ranska halusivat auttaa tsaari Nikoilai II:n laivoja ulos Mustalta mereltä ja avata sitä varten Dardannelit.

Churchill ja korkeimmat sotilasviranomaiset uskoivat, että Välimeren skvadroonat saavat hoidettu tämän merenkäynnin pullonkaulan avaamisen ihan omin nokkinensa, ja Turkin poika pistää piiputteluksi voimatta muuta kuin katsella kapeassa salmessa ohikulkevaa rautalaivojen tupruttelua.



Turkkilaiset sulkivat Bosporin salmen laivaliikenteen venäläisiltä ja heidän liittolaisiltaan lokakuussa 1914.

Kello 11 tienoissa 28. kesäkuuta 1914 Bosnian serbialaien opiskelijapoika Gavrilo Princip ampui arkkiherttua Franz Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sofian näiden paikalleen juuttuneeseen autoon.

Itävalta-Unkari lähetti Serbialle uhkavaatimuksen mutta Serbian hallitus torjui sen Venäjään turvaten.

Sarajevon laukausten ja nootin torjumisen tähden Itävalta-Unkari julisti Saksan tuella Serbialle sodan 28. heinäkuuta 1914.

Tammikuun 13. 1915 liittoutuneiden laivoista koottu iskuryhmä lähti höyryämään kohti Gallipolia.


Gallipoli on Dardannellien suulla oleva pitkä kapea niemi, jota turkkilaiset kutsuvat nimellä Çanakkale Savaşları.

Aegeian mereltä Marmaran mere kautta Mustalle merelle pyrkivät Laivat joutuvat kulkemaan siinä pitkän matkan kapeassa salmessa.

Vähän samaan tapaan kuin Tukholman laivat kulkevat aika matkan rannikkotykistön hallitsemissa kapeikoissa ennenkuin saapuvat Ruotsin pääkaupunkiin.

Liittoutuneiden aikomus oli tuhota laivaston huikealla tulivoimalla turkkilainen rannikkotykistö ja avata tämä tärkeä meritie väkisin.



Winston Churchillin pyynnöstä amiraali Sir Sackville Hamilton Carden (1857-1938) oli laatinut suunnitelman, jossa taistelulaivat, sukellusveneet ja miinanraivaajat toteuttavat Gallipolin avauksen.

Englannin sotakabinetti hyväksyi suunnitelman tammikuun alussa 1915, ja sitä lähdettiin välittömästi toteuttamaan.

Suomi oli tuohon aikaan vielä tsaarin vallan alla, joten Ensimmäisen maailmansodan pyörteissä olimme Englannin ja Ranskan liittolaisia Saksaa vastaan.

Toisessa maailmansodassa maailmanpolitiikan arkipäivä oli muuttanut asetelmat niin, että äskettäin itsenäistynyt Suomi taisteli Saksan tuella Neuvostoliittoa vastaan ja sai niskaansa etenkin englantilaisten vihat Murmanskin radan ym. takia.

Taisipa Lontoosta tulla Churchilliltä oikein Englannin sodanjulistuskin Suomelle?



Gallipolin meritaistelun ehdoton tähti oli taistelulaiva HMS Queen Elisabeth.

Se edustaa 1906 rakennetun HMS Dreadnought tuomia radikaaleja teknisiä muutoksia sotalaivan aseistuksessa ja rakenteissa, jotka olivat mullistivat Englannin laivaston.

Portsmouthisa rakennettu HMS Elisabet valmistui 13.10. 1913 ja sen ensimmäinen taistelu oli Gallipoli, jonne se lähti siis monien pienempien alusten saattamana tammikuussa 1915.

Alus oli kenraali Sir Ian Hamlitonin (1853-1947)lippulaiva, liittoutuneiden Välimeren laivaston ehdoton tähti.

HMS Elisabet osallistui sekä 1. että 2. maailmansotaan, eikä sen kanssa ollut kenelläkään leikkiminen.

Sir Hamiltonilla oli täysi syy uskoa, että tämä hänen komennossaan oleva majesteettinen sotalaiva, aikansa mahtavimpia, toisi voiton ja hänelle kunniaa ja kiitosta kautta maailman.

HMS Elisabetista on hieno kuva




Toisen maailmansodan päätyttyä nyt jo vanhentunut HMS Elisabet poistettiin palvelusta 7 heinäkuuta 1948.

Paljon nähnyt paatti sai sitten kokea monen muun aikansa uljaan sotalaivan kohtalon, purkamisen romuraudaksi jollain Englannin telakalla.

Mutta paljon parempi kohtalo laivalle toki, kuin vajota Välimeren aaltoihin miehistöineen kaikkineen, kuten niin monelle muulle kävi Gallipolin luona.

Itse asiassa HMS Elisabet oli niin arvokas, että kun turkkilaisten torpedosvene upotti täysosumalla sen lähellä olleen HMS Goljatin toukokuun 15. 1915, lippulaiva vedettiin välittömästi turvallisen etäisyyden päähän Gallipolista.

Gallipolin meritaistelun yksityiskohtia tarkastellessa tämä vaikuttaa viisaalta päätökseltä. Suuri alus olisi tuskin sieltä Dardannelleilta selvinnyt ehjänä, sen verran tuli loppukeväästä 1915 liittoutuneiden laivoille siellä tiukat paikat.



HMS Elisabet oli 33.020 tonnin painoinen sotalaiva jolla oli pituutta lähes 200 metriä (tarkasti 195.34 m).

Alus saavutti 24 solmun nopeuden, johon tarvittiin kaikkiaan 24 kattilaa joilla saatiin kullakin aikaan 284 psi paine.

Neljä potkuria pisti painavaa sotalaivaa reippaasti halki aallokon 300 rpm kierroksilla. (ystäväni on hankkimassa muuten moottoripyörää, jonka kone antaa huikeat 14.000 rpm kierrokset. Mutta eipä ole merivettä vastuksena eikä 33 tuhannen kilon painoa päällä!)

aivan ympäristöystävällinen se ei ollut nykyajan arvioiden mukaan, 3,300 tonnia öljyä ja 100 tonnia hiiltä oli paatissa mukana matkantekemistä varten.

että melkoinen savu taivaanrannalle nousi, ennenkuin tarkkailijan kiikariin alkoi HMS Elisabetin runko erottua.


Asesistuksesta tässä riittänee mainita, että sitä oli riittävästi.

Dreadnought laivoihin oli rakennettu runkoon nuo kuvista tutut mahtavat tykkitornit, ja niiden lisäksi sitten kaikenlaista paukutinta oli joka puolella.

Tai sanotaanko näin että HMS Elisabet oli hampaisiin asti aseistettu.

Miehistöä siinä on täytynyt olla tuhatkunta, merimiehiä, tykkimiehiä, huoltomiehiä, henkilökuntaa ja palvelusväkeä.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan laivojen upseeristolla piti olla messissä melko mukavat olot.

Luokkayhteiskunnassa kun vielä oltiin.

Ensimmäiseen maailmansotaan sitten loppui kansan luottamus kuninkaihinsa, ja kuningasten ja tsaarien ja keisareiden aika päättyi Euroopassa.

Sen verran oli hullua tuo sodankäynti ja miesten syöttäminen tykinruoaksi että ei ole ihme että kansan luottamus meni.



HMS Elisabet lippulaivan vertailuksi vielä jotain tietoa

RMS Titanic upposi kylki jäävuoren särkemänä 15.4. 1912 eli kaksi vuotta ennen 1. maailmansodan alkua.

Matkustajalaiva painoi 46,328 tonnia ja se oli 269.1 metriä pitkä. Titanic pystyi kahdella potkurillaan 21 solmun nopeuteen.

Sen uumeniin sopi kaikkiaan 3547 henkeä miehistö ja matkustajat mukaanlukien.

Syyskuun 28. 1994 uponnut MS Estonia oli valmistunut vuonna 1980 Papenburgissa Saksassa (alunperin MS Wasa Star, sitten MS Silja Star, sitten MS Viking Star)

Se painoi 15.566 tonnia ja oli 155.54 metriä pitkä.

23,671 hevosvoiman koneillaan se saavutti 21 solmun nopeuden ja pystyi kuljettamaan 2000 matkustajaa ja 460 autoa.

Syyskuiseen mereen hukkui MS Estonian mukana 852 ihmistä.


HMS Elisabetin kannelta asiat näyttivät sujuvan varsin hyvin. Monien sotalaivojen ympäröimänä ja niitä kaikkia johtaen upea alus lipui lähemmäs Gallipolin rantaa suunniteltuun asemaan.

kun kaikki olivat amiraali Cardenin määräämillä paikoilla, laivojen raskas tykistö avasi tulen kohti turkkilaisten asemia.

mikä näky se on ollut! mikä jyminä, tuhina ja kohina, suhina ja viuhina kun Turkin pojat juoksevat pakoon ja koettavat turvautua kiven taakse ilmassa lentävältä palavan kuumalta metallilta, tai heidän suolensa leviävät revittyinä siihen paikkaan missä ammuksesta singonnut rauta ne tavoitti.

sen verran oli Gallipolin rannan pommitus näyttävää, että arvon amiraali lähetti päämajaan Lontooseen viestin, että Englannin johtama Välimeren laivasto saapuu kahden viikon kuluttua Istanbuliin eli Konstantinopoliin.

Sulttaanin aika on pakata kamppeensa, ottaa haareminsa junaan ja lähteä sisämaahan turvaan. Ottomaanien valtakunta loppuu nyt tähän, 19 helmikuuta 1915 pommitukseen, jossa Gallipolin puolustus murrettiin!

tämä optimistinen viesti lähetettiin vasta maaliskuun 4, pommitus alkoi 9.2.


Turkkilaisten tilanne oli mielenkiintoinen.

Gallipolin sotaretkestä oli puhuttu englantilaisten parissa niin paljon ja huolimattomasti Egyptissä, etenkin Kairon kahviloissa, että Istanbulissa tiedettiin valmistautua ja koko Dardannellien alue oli vahvistettu hyvissä ajoin heidän parhailla joukoillaan.

Mutta laivaston pitkä pommitus kulutti voimavaroja eikä tulen alla ollut helppo tuoda lisää ammuksia.

Englantilaiset vakoojat saivat napattua viestin, jossa Turkki kertoi saksalaisille, että heidän ammuksensa alkavat olla vähissä Gallipolissa.

Tämän johdosta amiraan Camden päätti aloittaa raskaan laivastohyökkäyksen maaliskuun 17 käyttääkseen hyväksi puolustajien ahdinkoa.

Homma stressasi häntä niin paljon, että hän otti lomaa ja laivastoamiraali Sir John Michael de Robeck (1862–1928) toteutti suunnitellun hyökkäyksen.


Ratkaiseva laivaston hyökkäys alkoi 18 maaliskuuta, kun 18 taistelualusta ja niitä seuranneet risteilijät ja hävittäjät lähestyivät Dardannellien kapeinta kohtaa.

Tulitus oli hurjaa puolin ja toisin, laivaston koettaessa vaientaa rannikotykistön ja ottomaanien armeijan tulittaessa sotalaivoja kaikella, mitä heillä oli.

Turkin päämaja ilmoitti, että kello kaksi iltapäivällä yhteydet kaikkiin puolustusasemiin olivat katkenneet. Piuhoja pitkin viestit tuohon aikaan menivät, eivätkä ne kestäneet laivatyksitöjen keskitystä.

Ammukset vähissä, monet rannikkotykit olivat saaneet osumia ja puolustajien tuli oli heikentynyt.

Tilanne oli iltapäivän alussa hyvin vakava eikä läpimurto näyttänyt mahdottomalta.

kun ei olisi ollut sitä Nusretia!

Ranskalaisten Bouvet räjähti ja vei muutamassa minuutissa miehet syvyyksiin, mutta laivoissa ei vielä tajuttu, että he olivat miinakentässä.


kohta tuon kauhunäytelmän jälkeen turkkilainen torpedovene paukautti hajalle HMS Irresistiblen, Vastustamattoman, vuonna 1898 rakennetun suuren, 125 metriä pitkän taistelulaivan.

Nyt ei oikein ollut tilanne hyvä edes komean HMS Elisabetin kannaltakaan katsottaessa. Noin merkittävän laivan menetys oli katkera pala.

Ja sitten räjähti oudosti HMS Inflexible, Taipumaton, 1905 rakennettu Englannin laivaston ylpeys, 160 metriä pitkä taisteluristeilijä.

No johan veikkonen, varmaan laivastoamiraali de Robert funtsasi. Ei tämän näin pitänyt mennä.


wikikuvassa evakuoitu ja uppoava HMS Irresistible iltapäivällä 18. maaliskuuta 1915.



HMS Ocean räjähti kappaleiksi kohta pian tuon funtsaamisen jälkeen.

Se oli tupruttanut kohti kriittisesti vaurioitunutta HMS Inflexible auttaakseen, mutta sai itse turpaansa niin pahoin, että upposi siihen paikkaan. Gallipolin rannan lähelle Dardannelleille, iltapäivällä maaliskuun 18, 1915.

Siinä meni 13.000 tonnin 135 metriä pitkä 1898 rakennettu sotalaiva, erityisesti suunniteltu Suezin kanavaa ajatellen Välimerelle. Oli se Kiinassa asti käynyt möyryämässä. Nyt ei käynyt enään missään vaan vaipui Dardannellien aaltoihin savuten ja palaen, henkiin jäänet miehet veneisiin ja veteen hyppien.

Ranskalaisten taisteluristeilijät, 128 metrinen Suffren (1899) ja sen sisar-alus, 118 metrinen Gaulois (1896) vaurioituivat pahoin, mutta selvisivät metakasta. (Molemmat upposivat Corfun lähellä 1916 saksalaisten torpeedoihin)



Laiva-amiraali rakastaa laivojaan, jos ei nyt kaikkia niissä työskenteleviä.

hyvä että amiraali Camden oli ollut lepäämässä punkassaan sairasosastolla, ja reipas de Robert sai seurata läheltä upean laivastonsa tuhon Gallipoliin rannoilla.

"menkää nyt hyvät miinanraivaajat töihin" hän saattoi huutaa minkä jaksoi.

mutta kun ne olivat tavallisia troolareita, merimiehiä, kalastajia, jotka oli hommaan otettu. Turkkilainen tykkituli ja raskaiden konekiväärien luotien rapina ei heille ollut tuttua.

sen sijaan, että olisivat purkaneet Nusretin linjat, troolarit vetäytyivät pois tulen alta, huusi amiraali mitä huusi.

surkein seurauksin vielä monille pienemmille aluksille.

Tähän karemaan iltapäivään 18 maaliskuuta 1915 loppui liittoutuneiden yritys pelkällä merivoimalla murtautua Gallipoliissa Dardanneille.


selkeä wiki-kartta Dardannellien turkkialisista puolustuksista 1915




kristittynä, kun luet sotahistoriaa, koeta erityisesti miettiä noita ihmisiä, jotka siellä raudan ja tulen keskellä olivat.

Jos tässä olisi ollut koko tarina, Gallipolis tuskin olisi jäänyt niin vahvasti mieliin.

Turkilaiselle Ottomaanien sulttaanin vallan romahduksen kokeneelle kansalle Englannin ja Ranskan laivastojen lyöminen merkitsi huikeaa moraalin kohotusta.

Myöhemmin kun asiaa muisteltiin, tajuttiin tuo varsin tiukka tilanne, ammusten loppuminen, huollon katkeaminen, puhelinpiuhojen särkyminen, rannikkotykkien murskautuminen toinen toisensa jälkeen vihollisen laivaston tuleen.

Britit varmaan pitkään tuumasivat, että kun ei olisi ollut sitä Nusretia. Tuon miinalaivan laskemat miinat pelastivat Ottomaanien valtakunnan.



Mutta ikävä kyllä siinä ei ollut kaikki.

Eihän sota nyt yhteen tappioon kaadu, vaikka noin hurjaankin suurten ja komeiden taistelulaivojen tuhoon.

Lontoossa Winston Churchill ja sotakabinetti päättivät, että tämä homma hoidetaan nyt kotiin.

Mukaan kutsuttiin Ranskan ja Venäjän lisäksi Australia, Uusi-Seelanti ja Newfoundland, mikä se sitten suomeksi onkin.

Nyt oli ajatuksena, että otetaan tuo Gallipoliin niemimaa haltuumme maavoimilla.

Eräänlainen "Normandian maihinnousu" Dardannellien puolustajien selkäpuolelta, lännestä, kun tykit sojottivat merireitille itä kohti.

Tämä Englannin hallituksn päätös johti karmaiseviin tuloksiin, joiden seurauksena myös Winston Churchillin poliittinen ura oli vähällä katketa.



Sotahistoria, Jumala

ihminen päättää, Jumala säätää

voimme vain "jossitella" että mitä jos.

mitä jos Ison Britannian - ja se oli tuohon aikaan tosi iso - hallitus olisi tiennyt, mitä Gallipolissa tulee tapahtumaan vielä saman vuoden 1915 kuluessa?

olisivatko päätyneet samaan ratkaisuun.

mutta kun eivät tienneet.

meiltä ihmisiltä puuttuu tuo niin mukavasti turvallisuutta antava kyky nähdä tulevaisuuteen.

näemme tämän hetken, jotain näemme taakse jääneestä historiasta, enemmän tai vähemmän riippuen kunkin elämän asenteesta ("historia on jännää ja opettavaista", "mitäpä niistä menneistä").

on sanottu viisaasti "ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen"

Jumala on asettanut meidät tällaiseen olemisen tilaan ja aikaan, että näemme suurin piirtein tähän, pystymme jotenkin ennakoimaan ja arvioimaan tulevaa.

mutta oikein sellaista selvää tulevaisuuden näkyä, tarkkaa karttaa huomisesta meillä ei ole.

näin on hyvä. olisihan se aika nuija tietää, millä kellon hetkellä ja minä päivänä kuolemme.



Englannin hallitus puntaroi keväällä 1915, mietti ja päätti sitten jotain sen perusteella, mikä silloin vaikutti hyvältä.

muuta he eivät voineet tehdä.

historia kertoo meille, että tuo päätös oli synkkä ja verinen virhe, joka tuli maksamaan kymmenien tuhansien ihmisten hengen.

ja vielä aika turhaan.

koko Dardannellien homman merkitys jäi 1. maailmansodan ratkaisun kannalta sivuasiaksi. ehkä sen takia, että se epäonnistui, ehkä siksi, että Turkki ei sittenkään ollut sodan päänäyttämö, missä asiat ratkaistiin akselivaltojen kanssa.

Kirjoittanut: mama, 04.05.2008 19:10


"kristittynä, kun luet sotahistoriaa, koeta erityisesti miettiä noita ihmisiä, jotka siellä raudan ja tulen keskellä olivat."

On aika paljon vaadittu tuo. Paljon mieluummin ajatellessani sotahistoriaa mietin tapahtumia laivoina, sotilasjoukkoina, vihollissotilaina, konekivääreinä, tankkeina,...

Menee niin helposti sietämättömän puolelle ajatella jonkun isiä, poikia, tyttäriä, veljiä, sisaria... siellä, missä suolen kappaleet lentelevät sirpale raastaa korvan nenän tai silmän mennessään, räjähdys vie käden tai jalan, luoti lävistää niin, että ei pääse enää liikkumaan, mutta näkee ja havaitsee ympärillään tapahtuvan... Sodan julmuus. Se on julmaa olivat uhrit omien tai toisten läheheisiä, suomalaisten tai turkkilaisten.



Mitä miettivät viimeisinä ajatuksinaan, ennenkuin elän viimeinen henkäys puhaltuu ulos? Onko mielessä rakkaat kotona, vilahtaako oma elämä silmien editse, sen onnistumiset ja epäonnistumiset, vääryydet ja oikeamieliset teot? Vai täyttääkö mielen sisällön vain tuo infernaalinen kauhu? Vai voiko olla mielessä rauha: "Sinun käsiisi."


Joku viisas on sanonut, että omaa kuolemaa pitää ajatella, siihen pitää tutustua, jotta siihen voi suhtautua ystävänä, joka vihdoin saapuu. Kuolemanpelko saattaa monella kristitylläkin olla aikamoinen (elämänpelon lisäksi). Todellista Jumalan rauhaa varmasti on se, että jokaisen hetken voimme elää Häneen luottaen.

Kirjoittanut: MikkoL, 04.05.2008 19:50


sotilas saattaa ajatella kuolemaa myös toisella tavalla, ihmisen surmaamista.

kun kotimme oli miehitettynä illalla satuin kuulemaan, kuinka kaksi israelilaista nuorta pohti ikkunan alla yössä, miltä se mahtaa tuntua, ampua toista ihmistä.

olivat ilmeisesti nuoria asepalveluun tulleita, kyllä siinä sitten täälläkin saivat tuohon aiheeseen käytännössä tutustua.


Sir Ian Standish Monteith Hamilton

kun oli päätetty, että Gallipolin turkkilainen rannikkotykistö tuhotaan maateitse, hommaa valittiin hoitamaan kenraali Ian Hamilton (1853-1947).

Gallipoli koitui hänen kohtalokseen, ja nyt Hamilton lähinnä muistetaan "ai se Gallipolin hävinnyt kenraali". Hän ei koskaan toipunut näistä kauhuista.

Mutta kovin toiselta homma näytti varmaan Lontoossa, kuuluisa Intian ja Afrikan kenraali, Buuri sodassa, partioliikkeen alussa ollut britti.

Ian oli nyt oikein Välimeren hyökkäävän sotilasosaston komentaja, ja kyseessä ei ollutkaan mikään pikkuporukka.

Gallipolin merisota oli Englannin pahin laivaston katastrofi sitten Trafalgarin.

Pitihän sellainen asia panna kuntoon ja Ian istui varmaan monessa klubissa, sodassa vammautunut käsi velttona roikkuen, toisessa sikari ja edessä pöydällä joko teetä tai konjakkilasi.

Siellä mietittiin ja myhäiltiin kuinka ottomaanit saavat kohta tuntea Ison Britannian vihan.

Vanhan soturin sydän sykki jo taistelutantereille!



en ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut Herraan Sebaotiin uskovat kristityt halveksivat sotilaan ammattia.

Herra Zebaot, sotajoukkojen Jumala.

joo, olishan se kiva ettei sotia olis

mutta kun nyt on niin, että niitä on ollut ja tulee olemaan maailman loppuun asti

Jeesuskin kuulemma osallistuu jatkossa yhteen ratkaisutaisteluun Megiddon tuntumassa tai Jerusalemissa

silloin ei nöyrästi aasilla, aasin varsalla ratsastaen, vaan Juudan jalopeura. Jellona.


Sotilaan ammatti on jalo ja kunniallinen, sillä on hyvin pitkät perinteet ja oma moraalinsa ja etiikkansa.

Sir Ian Hamilton oli henkeen ja vereen sotilas.

Ei mikään erityisen välkky poliitikko, piti Adolf Hitleriä arvossa ja meinasi Englantiinkin 1930 luvulla tuoda juutalaisvastaista lainsäädäntöä.

Mutta nämä ovat eri asioita, sotilas ja hänen poliittiset näkemyksensä.

On aivan oikein, että kirkko on keskellä sotaa. Siellä nimittäin kuollaan, sodassa, ja papin on oltava siellä miesten luona ehtoollista jakamassa, ripittämässä ja kertomassa Ylösnousemuksesta.

siellä ei uskon kanssa pelleillä.



muistan nuoruudessa neuvostoliiton inspiroiman sotahuudon "rynkyt pois, rynkyt pois" ja "kirkko siunaa sodan" jolla oikeistolais-mannerhemilaiset fasistit haluttiin saada maan rakoon.

mieleni teki silloin sanoa näistä

"voihan p..le katsokaa rauhan miehet vappuna telkkarianne Punaiselta torilta (se oli siihen aikaan mustavalkoinen laite, ja komealta nuo ohjukset, panssarit, kymmenien tuhansien pistimien kanssa marssivat soltut isoine lippalakkeineen näyttivät).

jos tässä maassa ei ole suomalaisia sotilaita niin on sitten muita sotilaita. sotilaallista tyhjiötä ei tässä pahassa maailmassa ole"

mutta enpä sanonut, kunhan mielessäni mietin...



Sir Ian Standish Monteith Hamilton oli kenraali, joka asetettiin puolustusministeri Winston Churchillin toivomuksesta vuonna 1915 Välimeren alueen armeijan komentajaksi tavoitteena valloittaa Gallipoli ja tuhota siellä olevat turkkilaiset rannikkotykit ja asemat.

siitä sitten jatkossa marssi Istanbuliin eli Konstantinopoliin ja sulttaani vex.

no, ihan niin ei käynyt.


Tämmöinen oli Ianin koko titteli

Kenraali Sir Ian Standish Monteith Hamilton GCB GCMG DSO TD

eli
Buurisodan ansioista ritariksi lyöty Sir

ja kunniamerkit eli tittelit ovat

GCB eli jäsen kuningas Yrjö I vuonna 1725 perustamassa "The Most Honourable Order of the Bath"

GCMG eli jäsen prinssi Yrjön 1825 perustamassa "The Most Distinguished Order of Saint Michael and Saint George"
(vrt Pyhän Yrjön kilta Suomessa)

DCO eli kunniamitali erityisen arvokkaasta palvelusta "Distinguished Service Order"

TD eli Ison Britannian ulkoalueilla palvelluille annettu kunniamitali, "Territorial Decoration"

olihan siinä rinnuksessa mitalia kerrassaan Ianilla.

kai se nyt yksi Ottomaani noilla kaatuu.

mutta ei kaatunut.


ja olihan meidän Ianilla tuota porukkaa reissussa

Egyptissä harjoittelivat ensi kertaa Lähi-itään tulleet Australian ja Uuden Seelannin joukot, ANZAC, jossa oli mukana

Australian divisioona
Australian ja Uuden Seelannin divisioona

lisäksi Ianin komennossa olivat
Englannin 29s divisioona
Kuninkaallinen meridivisioona

sekä
Ranskan Orientin joukot, mukana pataljoona Senegalista

ja tukena tietysti haavojaan nuoleva laivasto, joka odotti vain mahdollisuutta revanssiin Gallipolissa.

divisioonassa on miehiä yleensä jossain siellä 10.000 ja 20.000 väliltä.

tuosta saisimme siis Ianillemme kaikkiaan viisi divisioonaa, eli semmottet melkeen satatuhatta sotilasta.

ei kun anteeksi, ihmistä.

Kirjoittanut: mama, 05.05.2008 08:35


Toisten tappaminen, tosiaankin, kuuluu sotilaan hommiin, ei pelkästään maansa puolesta kuoleminen. Mitä lie kertoo tuo, että osasin ajatella vain tuota toista puolta...

Kirjoittanut: katupoika, 05.05.2008 10:40



"katso ulos, näetkö sen
toiset tappaa toisiaan
alla veristen vaatteiden
loiset tappaa loisiaan
Ole minulle ihminen
kun toiset tappaa toisiaan,
rakasta minua
minä rakastan sinua"......


kirjootteli eräs tamperelainen virrenkirjoottaja aikoinaan

Kirjoittanut: MikkoL, 05.05.2008 11:37



niin, toiset tappaa toisia kuin loisia, näinhän Saksan kansaa "puhdistettiin" rodullisesti joku aika sitten.

Engelsmannien suhde Suomeen on aina ollut jotenkin minusta kummallinen. Mikä heillä on meitä vastaan?

Toisen ms aikaan ei brittien sotalaivoilla ollut asiaa Itämerelle, kun on se Juutinrauma. Saksalaiset eivät ole koskaan heille oikein merellä pärjänneet, mutta tuon rauman he pystyivät kyllä sulkemaan maan puolelta, vähän Gallipolin tapainen kapea kurkku.

Ensimmäisen ms aikaan olivat tsaarin alaiset suomalaiset samalla puolen sotaa sakemanneja vastaan.

Mutta tuo Oolannin sota. Oli sekin kumma juttu. Krimillä tapeltiin 1853-56 ja tsaari Nikolaus I ja kuningatar Viktoria eivät olleet kamuja keskenään, koska tsaari tuki Ottomaaneja.

lähettivät puisia fregattejaan Ålandia pommittamaan, Suomenlinnankin tuntumaan räiskimään, Ouluun tervapatoja polttamaan.

Katupojan monien hienojen runojen innoittamana pistän tähän myös yhden, ei tosin valitettavasti omani


Oolannin sota

Ja se Oolannin sota oli kauhia
Hurraa, hurraa, hurraa
Kun kolmella sadalla laivalla
Seilas engelsmanni Suomemme rannoilla
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala,
Hurraa, hurraa, hurraa.

Se oli niin komeata katsella
Hurraa, hurraa, hurraa
Kun engelsmanni seilasi lahdella
Juuri Oolannin fästingin kohdalla
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala,
Hurraa, hurraa, hurraa.

Ja se oli vihollisen meiniki
Hurraa, hurraa, hurraa
Että ampua murskaksi fästinki
Ja ottaa se sotaväki fangiksi
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala
Hurra hurraa, hurraa!

Mutta Suomen poijat ne ampuivat
Hurraa, hurraa, hurraa
Että fästingin muurit ne kaikuivat
Ja Oolannin rannat ne raikuivat
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala
Hurraa, hurraa, hurraa!


Ålandin sota laulu

N:o 25 Rengon kunnasta löydetyssä käsin kirjoitetussa laulukirjassa.
Mahdollisesti vuodelta 1856.

1. Ah kuin muistu mielehen, hurraa, hurraa, hurraa, toi Olandin sota surgia, Jostam tahdon kirjoittaa, sunka fralla [sumfaraa; ruots. sjung faderalla]

2. Suomen poikia muutamii*
vietiin Olandin fästinkii, ja sinne tuli vihollisii**

3. Kuin poijat ne lähtiväd sotimaan*
Vihollista vastaan ottamaan ja isäns maata varjelemaan**

4. Ensi kerran kesäkuus*
Sota alkoi angara, josta mä tahdon kirjoittaa**

5. Kahden sadan laivan kans*
Tulivat Olantin fästingin all, franskalaine ja engetesman [engelisman]**

6. Vuored ja laaksod ne kaikuivad*
kuin Suomen [poijat] ampuivat, ja vihollista vastaan ottivad**

7. Franskalaine ja engelisman*
Rupesivad paasi[i]n ambumaan, ja fästinkin sisälle stormaamaan**
[Paasi = Brännklintsbasen, nyk. Brännklintstornet, jonka viholliset ensiksi valloittivat.]


8. Sit käsky se kiiruust annettiin**
Ja paasi[i]n kovasti ammuttiin ja vihollisii paljon surmattiin**

9. Woi surkia voi kauhia*
vihollisen kuolemaa, kuin Suomen [poijat] surmasit**

10. Waan mitäs auttoi poikien*
Kuin franskalainen ja engellesman Stormasi monen tuhannen kans

11. Sit poijat ne kovin vihastui
Kuin armo flagu nostettiin, ja viholliselle portit aukaistiin

12. Poijat ne olivat kiukkuisii
Stusarins ja hukarins maahan kaikki paiskasit

13. Kuudestoista päivä elokuusa
Fangiksi otti engelisman, ja poies kuljetti laivan kans

14. Sit poikia poies kuljetettiin
Masinan kanssa Englantiin Levesin kaupunkiin arestiin

15. Siell olivat poijat arestis
Vuosi ja kahdeksan kuukautta Englantin kuningan hallussa

16. Sit käsky se tuli keisarilt
Että päästää poijat arestist ja isänsä maahan takaisin

17. Sit poijat ne hurras ja huusivat Kuin Levesin kaupungist läksivät ja tulivaunui[hi]n astuivat

18. Ja poijat ne lauloivat lähteissä Että Englantin valtakunta ihana tääl, mut isämme maa on ihanampi viel





Hölmöilyä Egyptissä

Australian ja Uuden Seelannin divisioonat tulivat alkukeväästä 1915 Egyptiin. Siellä oli tarkoitus totuttaa näitä nuoria miehiä Lähi-idän ilmastoon ja maastoon Gallipoli hyökkäystä varten.

Egypti oli tuohon aikaan käytännössä brittien hallinnassa.

Mielellään moni nuorukainen oli Syneyssä varmaan laivaan astunut, vai mistä sitä lähdettiin. Ison Britannian maailmanvalta oli sellainen, että voittoa murenevasta Ottomaanien imperiumista pidettiin ilman muuta selvänä.

Olihan se melkoinen seikkailu, päästä pois Down under ja tutustua pyramideihin ja uida Niilin virrassa.

Poikamaista hauskaa menoa kovien harjoitusten välissä. Ja kun Kairon kahvilassa joku englantia osaava kysyi, mihinkäs ne pojat, niin reipas vastaus oli "Gallipolikseen tietenkin" ja naurua päälle.

Joten Istanbul tiesi tarkkaan odottaa maihinnousua ja sai noin neljä viikkoa aikaa valmistella puolustusta.


Pelinappulat paikalleen

Turkin puolustusta Gallipolissa hoiti viides armeijakunta, jossa oli kuusi divisioonaa miehiä.

Mustafa Kemal oli tuohon aikaan 34 vuotias eversti-luutnantti, ja sai johtoonsa tärkeän 19 divisioonan.

Armeijaa johtanut saksalainen kenraali Otto Liman von Sanders alkoi neuvotella paikallisten upseerien kanssa, missä olisivat tärkeimmät maihinnousukohdat.

Oli ratkaistava, mikä olisi todennäköisimmin hyökkääjille sopivinta maastoa, suojaisinta aluetta sekä laivojen että maihin ryntäävien miesten kannalta.

Sijoiteltava pelinappuloita kohta alkavaan peliin. Aikamoista arvailuahan se oli, ja divisioonat levitettiin lopulta melko laajalle alueelle. Varmuuden vuoksi.



Kuoleman kentät

Sitten ihminen alkoi valmistella vastarintaa ihmiselle.

Turkkilaiset olivat saaneet brittien aikailujen ja hölmöiyjen tähden kokonaiset neljä viikkoa valmistautua.

Teitä rakennettiin, piuhoja vedeltiin, asemia vahvistettiin, tykkejä rullattiin paikoilleen, raskaita konekivääreitä rasvattiin, ammuksia tuotiin minkä kerittiin. Tämä sinne ylös rinteille.

Ja alas merenrannalle piikkilankaa, torpedoista tehtyjä miinoja, kaikenlaista ikävää toisen ihmisen tallusteltavaksi.

wikipedia kertoo myös, että turkkilaisia sotilaita marssitettiin sinne tänne noin vain ajan kuluksi, että kunto ja vire säilyisivät.


tässä oli oikeastaan nyt määriteltynä Gallipolin kuolemankenttien olennaiset elementit.

vastustaja oli hyvissä ajoin saanut tietää suurinpiirtein minne maihinnousu tulisi.

sinne vietiin Turkin parasta sotilasvoimaa sen kun kerittiin, ja koko rannasta tehtiin kuolettava ansa maihin nouseville vihollisen joukoille.

Ylempänä korkeilla harjanteilla on varsinainen tulivoima, tykit ja konekiväärit ja miinaa on kylvetty sen kun keritään.

ihmisen tappamisen paikka tällainen.

2 maailmansodan aikana oli tajuttu, mikä mahdoton moka tämä on. Normandian maihinnousun suunnitelmissa oli erityisen tärkeä ja olennaista että saksalaiset eivät saisi tietää mihin porukka lopulta tulee.

siitä ei kerrottu edes korkeille upseereille ennenkuin oli pakko.

Winston Churchill oli oppinut jotain Gallipolin katastrofista.


Hyökkäys alkoi 25 huhtikuuta 1915 29. divisioonan hyökkäyksellä Helles niemen eteläiseen kärkeen.

Jalkaväen osastojen maihinnousuja tapahtui joka suunnalta. Kenraali-majuri Sir Aylmer Gould Hunter-Weston (1864-1940) oli nimennyt hyökättävät rannat kirjaimin S, V, W, X, Y.

Kuoleman kirjaimet, tuli hyökkäävän sotilaan kohdalle niistä mikä tahansa.

Varsinainen kuoleman kirjain oli V.

nimittäin päähyökkäys tehtiin V rannalle vanhaan 1659 rakennetun Sedd el Bahr linnan luokse ("meren avain").



Troijan hevonen

Liekö Homeroksen Odysseija innoittanut Ian Hamiltonia ja hänen kenraaleitaan. Troija sijaitsee nimittäin miltei näköetäisyydellä Gallipoliin niemimaalta Dardannellien kapeikon toisella puolella.

Hevoseksi otettin Glaskowssa 1905 valmistunut SS River Clyde, kauniin skotlantilaisen joen mukaan nimetty.

Sen sisälle pakkautui 2000 sotilasta, anteeksi ihmistä. Etupäässä nuoria miehiä, joiden elämä päättyisi tähän.

Kauppalaivaston kapteenina eläkkeelle jäänyt Edward Unwin johti alusta kohti Sedd el Bahria. Tarkoitus oli ajaa se rantaan, jossa se tarjoaisi suojaa maihin nouseville joukoille.

Kannella oli hiekkasäkkien ja rautalevyjen suojissa 11 raskasta konekivääriä.

Sen kylkeen oli tehty aukkoja, joista miehet sitten ryntäisivät venesiltoja myöten rannalle ja ottaisivat sen haltuunsa.


nyt tarvitset hieman mielikuvitusta.

ensinnäkin, muista että paatti oli tahallaan ajettu rantahiekkaan, josta se ei päässyt irti.

ei mitään mahdollisuutta paluuseen.

näin olivat kenraalit voitonvarmoja, paluutietä ei ollut.

toiseki, ajattele miestä joka siellä kuulee luotien rapsuvan laivan kylkeen ja näkee aukon luona meressä kuolleet kaverinsa.

Kaksi yritystä tehtiin juosta laivasta rannalle, kumpikin päättyi hiljaisuuteen. mitä nyt laivan konekiväärit turhaan rätisivät hyvin suojautuneita turkkilaisia sotilaita metsästäen.

saattoi siinä joku tykinlaukauskin tulla.

kohta olisi tämän nuoren miehen vuoro.

kuolla.

nyt hän vielä eli, jumissa Gallipoliin rannalla V.



lopulta huhtikuun 15 jo kääntyessä kohti iltaa miesten juoksuttaminen siltaa pitkin kuolemaan lopetettiin ja siltaa koetettiin korjailla tulen alla.

yön pimeydessä sitten lopulta onnistuttiin pääsemään maihin, jotka vielä olivat hengissä, ja sinne luotiin V rannan sillanpää asema.

SS River Clyde hinattiin myöhemmin Kyprokselle korjattavaksi, ja tämä Troijan hevonen palveli sitten vielä viisikymmentä vuotta eri maiden kauppalaivastoissa, ennenkuin se myytiin rautaromuksi 1966.



no, sanot, semmoistahan se sota on ja saavuttivathan he sitten yöllä tavoitteensa.

mikä tässä nyt on niin erikoista.

SS River Clyde aluksessa oli 2000 miestä.

Sillanpääasemalla olivat kaikki henkiin jääneet.

heitä oli 21

tuossa kirjoitan väärin, oli heitä hengissä sentään vähän yli 300.

Kirjoittanut: norppa, 05.05.2008 15:54



On se kauhiaa.
Mun miälestäni panssarit ja laivat on pahimpia, siinä on aina usieet samas kohtalos.

Maihinnousut on kans kammottavia, kussiällon rannas kaikkia roinaa, jokka rikkoo ja raateloo.

Mä oon kerran puriehtinussiitä salamesta. Käytihin Sevastopolis.

Siälon sellaanen panoraama siitä Krimin sorasta. Son hiano, jos vain pääsisi kattomahan.
Piataris on samallaanen laitos siä Murmannin pikatiäm penkas Nevan sillan piäles. Kannattaa mennä kattomahan. Son tästä Second World War, entiä menikö oikeen, mutta piirityksestä siälon mahtavat jutut.

Kirjoittanut: MikkoL, 05.05.2008 15:56


sotahistoria, ihminen

Dublinista Irlannista oli lähtenyt myös joukko iloisia nuoria miehiä soitellen sotaan sulttaania vastaan.

1012 miestä Dublinista.

Osa heistä oli V rannalla ja loput W rannalla "Lancashire" maihinnousussa, koska irlantilaisten lisäksi siellä oli mukana paljon miehiä tästä Englannin maakunnasta vastapäätä Irlantia.

Miehet kävelivät V ja W rannoilla turkkilaisten valmistamaan kuolettavaan ansaan. Myös W rannalla he onnistuivat pureutumaan hiekkaan ja kiviin perustamaan sillanpääaseman. Hyökkäykseen osallistui 1000 miestä, joista 600 kaatui tuona päivänä, 25. huhtikuuta 1915.

Tilasto on vielä synkeämpi Dublinin kannalta, josta 1012 miestä lähti soitellen sotaan, tyttöystävien, vaimojen, äitien ja isien, veljien ja sisarten heiluttaessa ja ehkä hieman tippa silmässäkin joku, reippaiden nuorukaisten lähtöä.

kuolemaan.

Koko porukasta kotiin Dubliniin palasi vuotta myöhemmin 11 miestä.

Kirjoittanut: Amadeus, 05.05.2008 16:00



Tällänen sotahistoriallinen kerronta on aika mielenkiintoista - ja opettavaa. Mikko on
lisäksi hyvä kertoja.

Kirjoittanut: MikkoL, 05.05.2008 16:13



George Lambert maalasi vuonna 1922 öljyväreillä Gallipoliin Anzacin maihinnoususta 25.4.1915 kuvan. Maalauksessa näkyy taustalla korkea kallion huippu, alueen merkittävin kiintopiste, jolle sotilaat antoivat nimeksi "Sfinksi"... olivathan he sitä juuri äsken Kairossa ihailleet.

mutta maalauksessa on jotain aika järkyttävää.

jokaisella pusikossa rinnettä nousevalla on VALKOINEN säkki selässään, jossa on heille maihinnousa varten annetut kahden päivän eväät.

kukin kantaa merkkiä, hei turkkilaiset tarkka-ampujat, täällä minä poika olen puskan takana!

suomalaiset tiesivät talvisodassa lumipuvun merkityksen. venäläiset eivät sitä heti huomanneet.

mutta että valkoinen säkki soltun selässä taistelutilanteessa, äly hoi, älä jätä...


maalauksessa ei sotilaita muuten huomaisi, onneksi heillä on nuo ruokasäkit selässään.




Oi niitä aikoja...

Maavoimien hyökkäyksen alussa tapahtuneiden maihinnousujen keskellä kunnostautui sittemmin Toisen maailmansodan aikan kenraali-luutnantin arvoon noussut Bernard Cyril Freyberg (1889-1963).

Hän teki sen yksin.

Vahvana uimarina, hän oi voittanut Uuden Seelannin 100 jaardin mestaruudet 1906 ja 1910, Freyberg lähti uiden Saros lahdelle. Tämä on Gallipolin lähellä ja nykyään suosittua rantalomailun ja sukeltelun seutua.

Yhden miehen maihinnousun jälkeen Freyberg alkoi sytytellä tuli pitkin rantaa hämätäkseen turkkilaisia Gallipolin maihinnouseun aikana.

Seikkailu oli päättyä huonosti, koska turkkilaiset tietenkin alkoivat ampua hurjasti täältä tulevia "liittoutuneiden joukkoja".

Kaveri kunnostautui monella tavalla sekä Gallipolissa että myöhemmin, mutta hänen alaisensa sanoivat, ettei uhkarohkean Freybergin kehossa ollut tuskin yhtään kohtaa, jossa ei olisi ollut vihollisen tulituksen jättämiä arpia.


Veriset maihinnousut tapahtuivat 25. huhtikuuta. 27 päivänä alkoi Mustafa Kemalin johtama vastahyökkäys, jonka tavoitteena oli ajaa maihin päässeet liittoutuneiden joukot mereen.

Yritys epäonnistui täysin. Merellä turvallisen etäisyyden päässä olleet sotalaivat pitivät siitä raskailla tykeillään huolen.

Niiden kanssa ei ollut leikkiminen - mainitsin aikaisemmin kuinka yksi ainoa shrapnelli ja sen sisältämät 24.000 haulia surmasivat täysosumalla sadan miehen joukon.

Mutta eivät liittoutuneetkaan päässeet etenemään toivomallaan tavalla ja tilanne juuttui pahamaineiseksi asemasodaksi ja juoksuhaudoiksi

... ja kohta joukkohaudoiksi.



teurastus oli tyypillistä 1. maailmansodan ajalle. Upseerit elivät vielä entisiä aikoja eivätkä tajunneet kehittyneiden tuliaseiden ja etenkään konekiväärien valtavaa tuhovoimaa.

Niinpä ensimmäiset australialaiset ja uusseelantilaiset nuoret vuodattivat verensä 2. ja 3. toukokuuta yrityksessä vallata kohta nimeltä "Baby 700". Heitä kuoli tuhat siihen paikkaan turkkilaisten tulitukseen.

Mutta vielä huonommin meni turkkilaisilla. Arvellen voivansa yllättää liittoutuneet he komensivat 19. 5. hyökkäykseen 42.000 miestä käymään Anzacissa aussien ja seelantilaisten kimppuun.

Mutta yllätys epäonnistui, miehet olivat valmiina, ja turkkilaiset vetäytyivät jättäen 10.000 kuollutta sotilasta, ei kun ihmistä, kentälle mätänemään.

Tuliasemissa olleita puolustajia kaatui vain 160.

Ihmisten teurastusta.



Kirithian kylän valtaus ei sitten millään meinannut onnistua.

Ja tilanne kävi entistä huonommaksi, kun laivaston tuki alkoi horjua.

Maaliskuun 18 kauhujen jälkeen laivasto oli jo muutenkin hermona.

MuMuavenet-i Milliye (1910) niminen matala turkkilainen torpedolaiva onnistui upottamaan 13 toukokuuta HMS Goliath taistelualuksen (1898). Maineikas ja monta sotaa nähnyt alus oli tukenut X rannan maihinnousua.

Se oli yöllä Murto Lahdella ankkurissa monien pienempien sotalaivojen keskellä, kun turkkilainen torpedoalus pääsi livahtamaan sen lähelle (tuohon aikaan ei ollut keksitty vielä tutkaa).

Kapteeniluutnantti Rudolph Firlen komentama alus sai kolmella torpedolla siihen osuman, ilmeisesti ammusvarastoon. HMS Goljath räjähti huikeassa pamauksessa ja lysähti meren syvyyksiin mukanaan seitsemänsataa ihmistä, heidän joukossaan myös kapteeni Thomas Lawrie Shelford.



Brittiläisen imperiumin pelätyn laivaston napsinta jatkui armottomasti.

HMS Goliath oli uljas 118 metriä pitkä 12.950 tonnin laiva korkeine mastoineen. Sen menetys 13.5. 1915 koko miehistön kanssa muutamassa minuutissa oli rankka moraalinen isku.

Toukokuun 25 saksalainen sukellusvene U-21 torpedoi HMS Triumph taistelualuksen, 150 metriä pitkän 11.900 tonnin alus.

Torpedo kaatoi sen 45 asteen kulmaan kyljelleen, jossa se pysyi noin kahdeksan minuutin ajan. Se riitti, merimiehet ennättivät päästä turvaan niin että 700 miehestä "vain" 73 upposi aluksen kanssa.

on 73 ihmistä sekin numero sodan synkissä tilastoissa.


Vain pari päivää myöhemmin, HMS Triumphin sisaralus, HSM Majestic tuhoutui saman U-21 sukellusveneen uudenaikaiseen torpedoon.

Sukellusveneen kapteeni Otto Hersing antoi käskyn laukaista yhden ainoan torpeedon kello 6:45 aamulla 27. toukokuuta 1915.

Pitkä kuolettava putki suhisi ilmanpaineella sukellusveneestä tarkasti ohjattuna, päästen torpedoverkkojen ja muiden laivojen ohi suoraan maaliinsa.

HMS Majestic räjähti majesteettisesti surmaten heti 43 ihmistä. Alus oli myös kallellaan yhdeksän minuuttia ennenkuin kaatui kumolleen pohja ylöspäin. Noiden kriittisten minuuttien aikana hengissä ollut miehistö saatiin evakuitua.

Kerrotaan, että HMS Majestic hylky pysyi pinnalla pitkään sen pohja paistaen surkeana muistomerkkinä laivaston vastoinkäymisistä. Vasta marraskuun 17 myrskytuuli upotti laivan murtuneen rungon meren syvyyksiin Gallipolin edustalla.



Enough is enough.

Komeasti paikalle tuprutellut Ison Britannian johtama laivasto oli saanut niin karmean vastaanoton, että se päätti henkensä säilyttämiseski vetäytyä turvalliselle etäisyydelle.

Tämä merkitsi kallisarvoisen tykistötuen loppumista Gallipoliissa olevien liittoutuneiden tukena.

Tämä taas merkitsi maa-armeijan kuolintilastojen nopeaa nousua.

Mitä laivat vielä ammuskelivat, ne tekivät sen liikkeessä laineikossa ja kaukaa, niin että tuli oli epätarkkaa ja melko tehotonta.



Oltiin käytännössä asemasodan tilanteessa, jossa pienetkin yritykset edetä maksoivat kalliin hinnan ihmisen veressä mitattuna.

Kolmas yritys saada Kirithia liittoutuneiden haltuun tehtiin esimerkiksi 20.000 ihmisen voimin.

Tulta päin. Siitä vaan mars pojat kohti turkkilaisten vahvoissa asemissa olevia tykkejä ja konekiväärejä vastaan, ilman tykistön rauhoittavaa tukea.

No. Pojat pistivät pistimensä hyödyttömiin kivääreihinsä ja lähtivät monet elämänsä viimeiselle jouksulle.

Vetäytymisen jälkeen todettiin, että kesäkuun 4 päivän hyökkäyksessä oli kaatunut 4.500 liittoutuneiden sotilasta.

sinne, Gallipolin rinteille.

esikunnassa oli taas poikien kotiväelle kirjoittamisen aika.

paikan nimi on Krithia ei Kirithia.



toiveet pikaisesta voitosta ja Istanbulin valtauksesta olivat menneet laivaston kokemien katastrofien ja maihinnousejen kohtaaman tiukan vastarinnan myötä.

Monenlaisen pienemmän kahinan ja pitkän asemasodan jälkeen viimeinen todellinen läpimurtoyritys Gallipolissa oli elokuussa 1915.

Maihinnouse Suvlan rannalle hieman lännemmäs onnistui yllättävän helposti.

Mutta komentaja oli odottanut niin ankaraa vastarintaa, että ei ollut osannut suunnitella tätä tilannetta. Ällistyneet joukot jäivät rannalle eivätkä käyttäneet hyväkseen mahdollisuutta.

Turkkilaiset ottivat pian ylämaan hallintaansa, ja hyökkäjät kaivautuivat juoksuhautoihinsa jääden niihin asemasodan julmaan jumiin.

Samanlainen moka tapahtui Golanilla 1973 sodassa, kun syyrialaisten panssarit murtautuivat Israelin puolustusten läpi helposti. Mutta sen sijaan että olisivat painaneet eteenpäin, ne jäivät odottamaan kartalle piirretyille viivoille jatkokäskyjä, antaen Israelille mahdollisuuden koota puolustuksen. Nämä tankit eivät palanneet kotiin, ei yksikään niistä ja Israel pelastui kuin ihmeen kautta.



Elokuun 1915 makaaberi verinen näytelmä Gallipolissa oli jatkuvaa sekoilua.

Joukko-osaston hyökkäys riippui toisen osaston saavuttamasta kukkulasta, mutta kun "luultiin" että tavoite oli saavutettu ja lähdettiin hyökkäykseen, turkkilainen sivusta tuli oli murhaava.

Siellä meni kevyt ratsuprikaati että hevosten harjat hulmusivat - kuolemaan.

Ja tuolla marssivat englantilaiset herrasmies sotilaat, "jolly good" meininki, suola-arolla vahvassa muodostelmassa viheltäen, turkkilaisten lyijyluotien viuhuessa ilmassa ja kaataen "jolly good" herrasmiehen toisensa jälkeen sulassa hulluudessa.

Siellä nousivat gurkhat kukkulalle verisen yön jälkeen, vain saadakseen omat tykistön keskityksen niskaansa. Ainoat, jotka olivat perille päässeet tulivat sieltä varsin alakuloisina pois. "friendly fire" todellakin.

oli kuin kirous olisi ollut koko sotaretken yllä, semmoista komentajien tohelointia harvoin saa nähdä.


elokuun massiivinen yritys käsitti useita eri taisteluita, joissa nuo samat ikävät kuolemantanssin kuviot toistuivat

Krithian "Verinen" viinitarha, hyödytön australilaisten ja uusseelantilaisten nuorten tappopaikka

Yksinäisen männy taistelu

Chunuk Bairin taistelu jossa
urheille Intian gurkhoille kävi hullusti

Nek taistelu, jossa komeat hummat surmattiin ratsastajieneen

Vesuri-kukkulan taistelu

Kukkula 60 taistelu

Kun nämä oli elokuun alkuviikoilla käyty ilman tuloksia, Gallipolin maavoimien hyökkäyksen voima oli kulunut loppuun, turkkilaisten puolustus pitänyt eikä ollut enään mitään toiveita Dardannellien avaamisesta Venäjän laivastolle tai Konstaninopolin valtaamisesta.

tuossa on virhe. Nekin taistelussa ratsujoukot olivat reissussa ilman ratsujaan, saivat ne takaisin vasta Egyptissä. niin että hevoset säästyivät Gallipolin kauhuilta. miehet eivät.



niin. sotahistoria ja ihmiset

koetetaan katsoa vähän lähemmin ihmisten elämää tuolla Gallipoliin maisemissa keväällä ja kesällä 1915.

jos sitä nyt voi elämäksi kutsua.

alue on Välimeren seutua, joten kesä on sateeton ja kuuma.

siitä on tämmöinen seuraus.

turkkilainen tai englantilainen luoti haavoittaa pahasti Johnnya tai Mehmetiä.

Hän kaatuu pöhheikköön eikä pysty liikkumaan, kovat tuskat on eikä lääkintämiehiä paikalla.

ja sitten se lähestyy. pensaspalo.

kaikki on rutikuivaa ja sytykkeitä on yllin kyllin, kuiva ruoho ja piikkiset pensaat alkavat savuta ja palaa.

siihen Johnny tai Mehmet sitten hiljalleen kärventyy hengiltä savun ja palavien oksien ja ruohojen keskelle, kenenkään auttamata.



viikkkokaupalla siinä tuhannet miehet ovat ahtautuneina kapeisiin juoksuhautoihin.

vettä ei kummemmin ole.

mutta pitäähän sitä nyt jossain kuitenkin tarpeillaan käydä, turvallisessa paikassa johon ei tappava luoti toivottavasti löydä.

tuhannet miehet, samoissa juoksuhaudoissa, viikkokaudet.

ynnää nuo ja ymmärrät, miksi Gallipoliissa oli niin paljon kärpäsiä, että miesten oli vaikea syödä ruokaansa.

ja se haju.


haju mikä haju

mutta mikä löyhkä sieltä kentältä, jossa ystävien ja vihollisten kuolleet ruumiit olivat hautaamattomina.

niitä siis oli tuhansia.

alkavat pöhöttyä, mädäntyä nopeasti kuumassa ilmassa, sieltä sitten iltatuuli löyhyttelee juoksuhautoja kohti.


entä äänisaaste?

eivät kaikki heti kuole. onnelliset ne joiden on kuoltava ja henki menee heti.

mutta ei asemasodassa noin vain lähdetä kaveria hakemaan, sille tielle "veljet vesitilkka tuokaa" on moni jäänyt.

niin että yön musiikkina sitten kuolevien ja vakavasti haavoittuneiden miesten tuskanhuutoja, rukouksia ja avunpyyntöjä sieltä täältä.

ei kovin mieltäylentävää juoksuhaudan pohjalla itkevälle nuorelle miehelle, joka aavistaa olevansa pian samassa tilanteessa.



terveydenhoito?

juoksuhaudat ja korsut olivat niin saastuneita, että miesten ruoka oli likaista, samoin juoma.

ripulissa on kiva juosta kivääri kädessä 30 asteen helteessä päin turkkilaista konekivääritulta.

sellainen oli monen ihmisen kohtalo Gallipolissa.

erilaisiin vatsatauteihin, kuumeisiin ja tulehduksiin menehtyi melkoinen määrä erityisesti haavoittuneita, joita koetettiin evakuoida kauas pois Gallipoliin maisemista.

tietääkseni sotilaslääkäreillä ei ollut erityisempiä anestesia aineita käytössä 1915 ja haavoittuneita oli niin mielettömät määrät, että eivät lääkkeet ja sidetarpeet tahtoneet riittää.


hautauspalvelut olivat vähän niin ja näin.

asemasodan keskellä hautaaminen on mahdotonta, elleivät osapuolet tee välirauhaa.

näin saatiin päivän taukoja ampumiseen, jossa mentiin sitten keräämään ihmisten jäännökset kentältä ja hautaan.

turkkilaiset aika lailla kuljettivat kotiin kunnialliseen hautaan, mutta monet liittoutuneiden miehet jäivät sinne Gallipoliin multiin.

kuten alussa mainitsemani Mustafa Kemalin hieno muistokirjoitus kertoo. Turkin omina poikina, rauhassa nyt.


Asemasota jatkui ilman suurempia taisteluita ja läpimurtoyrityksiä, Lontoo tajusi että tämä sota oli hävitty ja joukot on evakuoitava sieltä. Mutta tähän ryhdyttiin vasta loppusyksystä.

Siellä Gallipoliin juoksuhaudoissa saatiin siis kokea myös Välimeren maiden talven tulo.

Koska kesä on kuiva ja kuuma, maanpinta tulee monin paikoin miltei vettä pitäväksi.

Sateiden alkaessa syyskuun lopulla vesi virtaa usein mahtavalla voimilla kuivissa puron uomissa ja pitkin tasankoakin.

Ja niin sieltä sitten tulee juoksuhautaan reippaasti vettä, savea, kiviä, ihmisten ruumiin kappaleita ja kentälle jääneitä ruumiita, kaikki yhtenä ryöppynä ja tulvana ihmisten kaivaman kapean uoman täydeltä.

Loppusyksyn kirpeinä öinä sitten alkaa pakkanen purra sotilaspojan nenänpäätä ja kipristää varpaita, mutta tulenteon kanssa on vähän niin ja näin, sieltä kun voi yössä viuhahtaa kranaatti tai kaksi valon opastamana.


Jumala

on siinä aikaa ihmisellä miettiä syvempiäkin elämän asioita, tuollaisessa tilanteessa, jos on miettiäkseen.

kyllä liittoutuneiden armeijassa oli papit mukana ja hartaudet ja jumalanpalvelukset pidettiin ja virret veisattiin.

samoin oli ottomaaneilla imaaminsa mukana, ilman muuta.

kerron Gallipolin hengellisestä kristillisestä näkökulmasta jatkossa tarkemmin taisteluihin osallistuneen Ernest Raymondin "Tell England" vuonna 1922 julkaistun teoksen pohjalta



myrsky, kaatosade ja sitä seurannut lumimyrsky 27. marraskuuta 1915 oli viimeinen pisara Gallipolin asemiin juuttuneille liittoutuneiden joukoille.

evakuointi laivoihin alkoi joulukuun 20 ja viimeiset lähtivät tammikuun 9, 1916.

Tämä on myös Gallipolin täydellisesti epäonnistuneen ja hyvin verisen sotaretken virallinen päättymispäivä, 9.1. 1916.


liittoutuneiden kaatuneita oli yhteensä 44,072 ihmistä.

ottomaanien kaatuneita oli yhteensä 55,801 ihmistä.

Gallipolissa kuoli siis vuoden 1915 kuluessa 99,893 eli pyöreästi sata tuhatta ihmistä.

liittoutuneiden haavoittuneita oli 97,037

ottamaanien haavoittuneita oli 140,000

Gallipolissa haavoittui siis vuoden 1915 aikana 237,037 ihmistä.



numeroita

verrataan vaikka Tilastokeskuksen tietoihin:

"Joensuu kuuluu Joensuun seutukuntaan, jossa oli 31.12.2004 115 360 asukasta. Joensuun seutukuntaan kuuluvat nykyisin Joensuun lisäksi Enon, Ilomantsin, Kontiolahden, Liperin, Outokummun, Polvijärven ja Pyhäselän kunnat."

voimme siis verrata, että Gallipolissa kuoli keväällä ja kesällä 1915 suurin piirtein yhtä paljon ihmisiä kuin, jos otettaisiin kaikki asukkaat

Joensuusta
Enosta
Ilomantsista
Kontiolahdelta
Liperistä
Outokummusta
Polvijärveltä
Pyhäselältä

tai toisella tavoin voisimme sanoa

Vaasan kaupungin väestöluku oli vuonna 2007 57,501

joten Gallipolissa sai surmansa 1915 melkein kaksi kertaa Vaasan kaupungin väestön verran ihmisiä.

you get the picture.


Ja orkesteri soitti "Waltzing Matilda"

Kun olin nuori mies kannoin reppuani
ja elin vapaan vaeltajan elämää
Murrayn vihreästä laaksosta pölyiseen autiomaahan
tanssitin Matildaa
Sitten 1915 minun maani sanoi, poika
on aika lopettaa vaeltelu, on toimitettava tehtävä
He antoivat minulle tinahatun ja he antoivat minulle aseen
Ja marssittivat minut sotaan.

Ja orkesteri soitti "Waltzing Matilda"
kun laiva lähti satamasta
Ja kaiken hurrauksen, liputuksen ja kyynelten keskellä reissasimme Gallipoliin


kuinka hyvin muistankaan sen kaamean päivän
kuinka veremme hyytyi hiekkaan ja veteen
Kuinka helvetissä, jonka nimi oli Suvlan ranta
meitä teurastettiin kuin lampaita
Johnny Turk oli odottamassa, oli valmistanut itsensä hyvin
Hän pyyhki meitä luotisateella ja satoi päällemme pommeja
Ja viidessä minuutissa oli ampunut meidät helvettiin
melkein räjäyttänyt meidät takaisin Australiaan

a orkesteri soitti "Waltzing Matilda"
kun lakkasimme hautaamasta kuolleitamme
hautasimme omamme, turkkilaiset omansa, ja sitten aloimme taas ampua



Ja me jotka jäivät henkiin, yritimme selviytyä elossa
tuossa mielettömässä veren, kuoleman ja tulen maailmassa
Kymmenen kuluttavaa viikkoa pysyin elossa
vaikka ympärilläni ruumispinot kasvoivat
Sitten iso turkkilainen ammus heitti minut ilmaan
ja kun heräsin sairaalan vuoteella
ja näin mitä minulle oli tehty
toivoin että olisin kuollut
En ollut tiennyt, että on pahemaakin mitä voi tapahtua kuin kuolema

Sillä en enään tanssi Waltzing Matildaa vihreillä niityillä vapaana
tanssiakseen noin mies tarvitsee molemmat jalkansa
Ei enää Waltzing Matildaa minulle

Ja niin he keräsivät rammat, haavoittuneet,
silvotut ja laivasivat meidät takaisin Australiaan
Jalattomat, kädettömät, sokeat, mielipuolet
Ylväät haavoittuneet Suvlan sankarit
Ja kun laivamme tuli Circular Quayn satamaan
katselin paikkaa, jossa jalkani olivat olleet
ja kiitin Kristusta, ettei kukaan odottanut minua
surrakseen, murehtiakseen ja sääliäkseen

Ja orkesteri soitti "Waltzing Matilda"
kun he kantoivat meitä laituria alas
Kukaan ei hurrannut, he vain tuijottivat
ja sitten käänsivät katseensa pois



Ja näin joka huhtikuun 25 istun portaikossa
ja katselen paraatin marssia ohitseni
näen entiset asetoverini marssivan ylpeinä
muistaen entisiä unelmia ja loistoa
Vanhoja väsyneitä sankareita he ovat, vanhat luut jäykkinä ja kipeinä
ja nuoret ihmiset kysyvät mitä varten he marssivat?
ja minä kysyn itseltäni saman kysymyksen

Mutta orkesteri soittaa "Waltzing Matilda" ja vanhat miehet yhä vastaavat marssikutsuun
Mutta vuosien mittaan rivit harvenevat
ja jonain päivänä ei ole ketään marssimassa

Waltzing Matilda, Waltzing Matilda, kuka tulee tanssittamaan minua Waltzing Matidla
heidän haamunsa voidaan kuulla kun he marssivat sen tahdissa
kuka tulee tanssittamaan minua Waltzing Matidla

Eric Bogle

käännökseni ei ole hyvä mutta antaa idean mistä siinä lauletaan.

erinomaisen surullinen kansanlaulun omainen And the band played Waltzing Matilda on kuultavissa





Australiassa maihinnousun ensimmäinen päivä, 25 huhtikuuta (1915) on suurten juhlavien marssien päivä.

Tämä johtuu siitä, että Gallipolin katastrofi käynnisti Australian itsenäistymisen Ison Britannian yhteisöstä, commonwealth.

Jotain oli mennyt niin pahasti pieleen Gallipolissa, että aussien luottamus suuren imperiumin voimaan ja liittoutumisen hyödyllisyyteen kärsi iskun, josta se ei koskaan toipunut.

Gallipoli on näin Australian modernissa historiassa käännekohta, mutta varmaan on siellä paljon Eric Boglen tavoin kysyviä "miksi he marssivat". Olihan se täydellinen katastrofi sotilaallisesti ja poliittisesti.



Turkissa Gallipoli on erittäin tärkeä suorastaan ratkaiseva maan modernille historialle.

Sankarillisesti turkkilaiset sotilaat pitivät puoliaan tuon ajan suurvaltaa ja sen liittolaisia vastaan, tuhoten käytännössä heidän laivastonsa Dardannellien suulle ja surmaten mielettömän määrän ihmisiä.

19 divisioonan komentaja, Mustafa Kemal, saavutti suuren kansansuosion ja hänen meteorimainen nousunsa uuden Turkin kiistattomaksi johtajaksi alkoi Gallipolista.

Ataturkin johdolla islamilaisesta Ottomanien sulttaanikunnasta tuli moderni demokraattinen, tosin vahvasti armeijan johtama valtio, jota Mustafa Kemal muutti perustuksia myöten eurooppalaisen länsimaisen sivistyksen suuntaan.

On hyvin mielenkiintoista, miten tänään tuo vanha islamilainen Turkki on nostamassa päätään ja kansa kaipaa takaisin sinne uskonnon pariin.

Nämä ovat edelleen Euroopan tulevaisuuden kannalta aivan ratkaisevia kysymyksiä, tuleeko Turkki Euroopan unioniin ja miten sen sisäinen ilmapiiri kehittyy.

Onhan Mustafa Kemalin ajoista ja Gallipolista jo kulunut hieman aikaa.

Gallipoli (2)

Kirjoittanut: MikkoL, 07.05.2008 21:11


jatkan tällä palstalla Gallipolin kertomusta, mutta nyt yksittäisten ihmisten elämänvaiheiden kannalta. Erityisesti koetan selvitellä hengellisiä näkökulmia, jotka ovat esillä E. Raymondin kuuluisassa novellissa Tell England.

mitä miettivät 1. maailmansodan aikaiset nuoret miehet, joiden ystävät toinen toisensa jälkeen kaatuivat tai haavoittuivat vakavasti.

miten siellä Gallipolin helvetissä koettiin Jeesuksen Kristuksen läsnäolo.
Kirjoittanut: Patu, 07.05.2008 21:15


Kiitos Valssaavan Matildan suomennoksesta. Siinä oli jo liikuttavasti kerrottuna yksittäisen ihmisen kohtalosta Gallipolissa.
MikkoL:
ajattelin tuota käännöstä "Valssaava Matilda" ... se on tarkka ja oikein mutta jätin sitten kuitenkin tuon kuuluisan australialaisen kansanlaulun alkuperäisen nimen.

valssaus, eikö sillä ole suomenkielessä jokin metalliteollisuudenkin sisältö?
Kirjoittanut: MikkoL, 07.05.2008 21:23


Romaani "Tell England: A Study in A Generation"

on omistettu "Reginald Vincent Cambell Corbetille, joka kaatui idässä vaikka oli vasta poika, ja George Frederick Francis Corbetille, joka kaatui lännessä, vaikka oli vasta poika".

Reginald Corbet on todennäköisesti kirjan Edgar Doe, joka kuolee Gallipolissa, ja kirjan Archibald Pennybet, joka kuolee Länsirintamalla on George Corbet.

Kirjailija Ernest Raymond (1888 - 1974) tunnetaan lähinnä tämän suositun, Gallipolin taisteluihin kirjoitetun romaanin takia.

Kirjasta on otettu neljäkymmentä painosta ja siitä tehtiin elokuvaversio vuonna 1931.
Kirjoittanut: MikkoL, 07.05.2008 21:26


Tämä kirja on luettavissa kokonaan verkossa, voit ottaa sen projekti Gutenbergista itsellesi, jos tahdot matkustaa Gallipolin kauhujen keskelle, monen tuon sukupolven nuoren miehen, tai oikeastaan vielä vain pojan, elämän käännekohtaan tai loppupisteeseen.
MikkoL:
http://www.gutenberg.org/etext/15033
Kirjoittanut: MikkoL, 07.05.2008 21:58


Näin Raymond haluaa kirjansa aloittaa, en edes yritä kääntää kaunokirjallista tekstiä.

For all emotions that are tense and strong,
And utmost knowledge, I have lived for these—
Lived deep, and let the lesser things live long,
The everlasting hills, the lakes, the trees,
Who'd give their thousand years to sing this song
Of Life, and Man's high sensibilities,
Which I into the face of Death can sing—
O Death, then poor and disappointed thing—
Strike if thou wilt, and soon; strike breast and brow;
For I have lived: and thou canst rob me now
Only of some long life that ne'er has been.
The life that I have lived, so full, so keen,
Is mine! I hold it firm beneath thy blow
And, dying, take it with me where I go.
MikkoL:
tämä on niin syvällistä ja hienoa tekstiä, että se on voinut syntyä vain kärsimyksen ja kuoleman keskellä.

pinnalliset, elämän syviä ja synkkiä puolia kokemattomat ihmiset eivät tuommoista kirjoita.

kärsimyksen salaisuus? se on syvä.
Kirjoittanut: MikkoL, 07.05.2008 22:01


hieno lainaus puhuttelee kuolemaa

nuoren ihmisen näkökulmasta se sanoo vapaasti tekstiä lainaten

Kuolema, et voi riistää minulta sitä minkä olen elänyt tähän asti.

Voit riistää minulta tuntemattoman ja vielä elämättömän tulevaisuuden.


tuo on erittäin syvä ajatus, jota kannattaisi pohtia, kun nuori ihminen kuolee.

saimme täällä juuri suruviestin että 16 vuotias nuori mies on tietämättään sairastunut syöpään ja hänelle eilen kerrottiin, että kuolee kohta.

16 vuotias on ymmärrettävän vihainen, kiskoi letkut irti ja sanoi että haluaa kuolla, eikä saada hoitoa toivottamaan tilanteeseensa.

olet sydämellisesti tervetullut muistamaan osaltasi tätä Beit Jalan poikaa esirukouksissa.

kuolema haluaa riistää häneltä tuntemattoman ja vielä elämättä olevan tulevaisuuden.
Kirjoittanut: MikkoL, 07.05.2008 22:02


Tell England kirjan perustava teema on juuri tuossa nuoressa sukupolvessa, joka ei anna kuoleman voittaa itseään ja murtaa henkeänsä.

sitä elämää, jonka olemme eläneet, kuolema ei voi riistää, vain tuntemattoman tulevaisuuden.

uhh... on tämä rankka aihe, tämä Gallipoli
Kirjoittanut: MikkoL, 07.05.2008 22:11


sen verran ehkä kommentoin tuota lainausta, että se on näiden kelttiläisten ihmisten maailmaa

Pelagius oli kelttiläinen, ehkä Irlannista, ja heillä on tuo tausta että ihminen pystyy kamppailemaan pirujen ja kuoleman kanssa.

siellä Jeesuksesta tahtoi tulla teologiassa tällainen pimeyden voimat voittava sankarihahmo, jonka seuraan muut sankarit liittykööt!

eli anglo-saksinen optimismi, jonka vastakohta on germaaninen synkeys ja kohtalon voima.

Pelagios sitten sanoi, että kyllä syntiä ja perkelettä vastaan ihminen taistelee, Kristuksen antamalla voimalla. Augustinuksen ajatus pelkästä armosta oli hänelle vieras.

Tässä Gallipolin kuoleman uhmassa on jotain samaa englantilaista sankarillisuutta kuoleman kauhujen edessä, suorastaan kuoleman ivaamista että et sinä tyhjä homma voi elettyä elämääni viedä, otan sen mukaani mihin menen... kelttiläisittäin!
Kirjoittanut: MikkoL, 07.05.2008 22:16


nuorena kuolemisen teema näkyy kirjan kaksiosaisessa rakenteessa aika järkyttävästi. Esipuhe on papin. eikä suotta.

Ensimmäinen osa: viisi kouluvuotta
Toinen osa: loput elämästä - sota

siinä kaikki, koulunpenkiltä armeijan kutsuntoihin ja Gallipolikseen.

siinä koko lyhyt elämä tässä pahassa maailmassa, jota Jumala rakastaa
Kirjoittanut: MikkoL, 08.05.2008 06:37


kirja ottaa vakavasti tuon, miten kristityn tulisi katsella sotahistoriaa.

ihmisen näkökulmasta.

kertomuksen alkupuheen antaa Isä Monty, joka kertoo poikien lapsuudesta. Hän on saanut tietoja näiden omaisilta, koska tapasi todellisuudessa heidät vasta rintamalla.

millaisia vesseleitä päähenkilöt, Edgar Doe ja Archibald Pennybet, olivat alle kymmenvuotisina ja millaisessa ympäristössä he kasvoivat.

tämä esipuhe ankkuroi kertomuksen koskettavan yksinkertaisesti näiden ihmisten elämään ja todellisuuteen.

Rupert Roy (kertojan henkilö) alkaa sitten kuvata heidän kouluvuosiaan Kensingstowessa, jatkaen samaan tapaan ihmisen elämän kuvaamista ja tapahtumien kirjaamista muistiin.

päiväkirjasi on samantapainen, laittaa kirjoihin ja kansiin mitä on tapahtunut ja mikä muuten lähtösi myötä katoaisi tuuleen.
Kirjoittanut: MikkoL, 08.05.2008 06:44


Jumala kehoittaa Israelia
"Pane sinulles muistomerkit, ja aseta sinulles murheenmuisto, ja kohenna sydämes oikialle tielle, jota sinun vaeltaman pitää."
Jer 31:21 Biblia

"Pystytä merkkikiviä, aseta tienviittoja,
jotta tietäisit, mistä tie kulkee.
Paina mieleesi tie,
se polku, jota olet kulkenut.
Palaa kotiin, neitsyt Israel,
palaa takaisin näihin kaupunkeihisi!"
Jer 31:21 KR 1992

kansallinen historia, kylien ja kaupunkien historia, merkittävät elämänkerrat, ne kuuluvat kaikki tähän kategoriaan.

juutalainen kansa kirjoittaa kaiken muistiin.

oma päiväkirjasi ja muistelmasi, sitten kun on siihen aikaa, on tässä kategoriassa.

kirjoita ylös omaistesi ja jälkipolvesi iloksi, mitä sinulle on tapahtunut, tai jollekin sinulle tärkeälle henkilölle, isälle, äidille, isoisälle.

vaikka sitä ei koskaan kirjana julkaistaisi.
Kirjoittanut: MikkoL, 08.05.2008 06:45


"Pystytä merkkikiviä, aseta tienviittoja,
jotta tietäisit, mistä tie kulkee.
Paina mieleesi tie,
se polku, jota olet kulkenut.

muista menneitä, tietä jota olet kulkenut, laita merkkejä sen varrelle.

sillä historiasta käsin näet myös, mistä tie kulkee.

Ei olisi tytär Siion koskaan palannut, elleivät isät olisi kirjoittaneet muistiin tietä, jota Egyptistä ja pakkosiirtolaisuudesta olivat kulkeneet.
Kirjoittanut: MikkoL, 08.05.2008 06:49


George Bernard Shaw on lausunut kuolemattoman viisauden

"Opimme historiasta sen, että emme opi historiasta mitään"

"Tell England" julkaistiin 1922 ja "Länsirintamalta ei mitään uutta" 1929.

Silti toinen maailmansota syttyi. Mitään ei oltu opittu.

Kaisa Alenius muuten kirjoittaa näin
"Erich Maria Remarquen (1898–1970) romaani Länsirintamalta ei mitään uutta (1929) on ensimmäinen realistinen kuvaus sodankäynnistä. Toisin kuin aikaisemmissa sotakuvauksissa, Länsirintaman päähenkilö Paul ei koe olevansa sankari. Asemasodan paikoilleen juuttuneessa ilmapiirissä Paulilla on aikaa pohtia sodan mielekkyyttä."

väittäisin, että Kaisa ei ilmeisesti tunne Tell England teosta, joka julkaistiin 1922.
MikkoL:
http://10kirjaa.yle.fi/node/23
Kirjoittanut: MikkoL, 08.05.2008 06:58


Isä Monty kertoo Rupert Rayn lapsuudesta todella hienosti, maalaten silmiemme eteen kuvan vanhasta everstistä ja hänen kertomuksiaan jännittyneenä kuuntelevasta nuoresta pojasta.

(Rupert Ray on siis Tell England kirjan kirjoittaja, Ernest Raymond).

Herkkä kuvaus vanhan soturin ja nuoren pojan suhteesta alkaa heti kättelyssä hyvin alakuloisesti.

"Samana vuonna kuin eversti kuoli, hän otti pienen Rupertin mukaansa katsomaan, kuinka pääskyset lentävät pois. En löydä paramepaa aloitusta kuin tämä."

Pojan tarkat silmät löytävät pääskyset matkalla etelään, mutta eversti ennustaa siinä oman kuolemansa sanoen hiljaa, "tämä on viimeinen kerta kuin näen niiden lentävän".
MikkoL:
In the year that the Colonel died he took little Rupert to see the swallows fly away. I can find no better beginning than that.
Kirjoittanut: MikkoL, 08.05.2008 07:02


Äitini pyydettiin usein hautajaisiin laulamaan, ja toivomuksena oli tavallisesti Ilmari Hannikaisen ja Hilja Haahden "Niinkuin muuttolintusen tie"

"Niinkuin muuttolintusen tie
kotoa kauas matka vie.
Jää turvaksi,Herrani,rakkaiden luo,haltuhus kaikkeni uskoa saan.
Käy kanssani,mulle sä siunaus suo,auttaos määräni saavuttamaan.

Niinkuin muuttolintusen tie
taivasta kohti kulku vie.Kuin unelma kiitävi elämä pois
kirkkausrantahan kodista maan.
Suo,että mun sieluni valmisna ois,
auttaos onneni saavuttamaan."

tuo laulu kun kaikuu alton kauniisti laulamana aivan hiljaisessa kirkossa urkujen säestyksellä, vainajan arkun levätessä kauniisti auringon valossa kirkon alttarin edellä.

omaisten ja läheisten kohdalla se menee syvälle, lohduttaa ja puhuttelee kaikkia siunaustilaisuudessa olevia.

Oriveden vanhalla hautausmaalla on monen hautakiven päällä pieni lintuveistos.
Kirjoittanut: MikkoL, 08.05.2008 08:03


Raymondsin Tell England kirjasta tehtiin elokuva vuonna 1931 nimellä "Tell England".

Elokuvan ohjasivat Anthony Asquith ja Geoffrey Barkas. 80 min kestävä mustavalkoinen filmi on tehty lähellä tapahtuma-aikoja ja olemukseltaan hyvin uskottava aidoissa maisemissa.

Kun elokuva esitettiin ensimmäisen kerran Palestiinasas 1932 Jerusalemin arabit hurrasivat niin reippaasti turkkilaisille ja buuasivat englantilaisille, että elokuvan esittäminen kiellettiin heti.

Samoin kävi Iraksissakin, jossa kuningas Feisal välittömästi kielsi elokuvan brittiläisen mandaatin edustajia miellyttääkseen.
Kirjoittanut: MikkoL, 08.05.2008 08:16


Vuonna 1981 valmistunut Peter Weirin ohjaama elokuva Gallipoli sisältää saman perusidean seurata kahden nuoren miehen kohtaloa sodassa.

siinä käsitellään erityisesti kohtalokasta Nekin hyökkäystä ja katastrofin syitä ja seurauksia.

Filmin budjetti oli 2.5 miljoonaa dollaria ja siitä tuli Australian filmiteollisuuden suuria menestyksiä.

Tähtiroolissa nähtiin Mel Gibson, jonka ura alkoi tästä kohota elokuvamaailman huipulle. Monet nettiruukkulaliset ovat nähneet hänen tuottamansa väkevän "Kristuksen kärsimys" elokuvan.

Australialaisten tekemä elokuva Gallipoli on varmaan helpommin löydettävissä videovuokraamoissa kuin tuo 1931 englantilainen filmi Tell England, jossa on myös voimakas hengellinen sanoma toisin kuin uudemmassa Gallipolis elokuvassa.
Kirjoittanut: MikkoL, 09.05.2008 07:06


"Olen komeimmalta näyttävä henkilö tässä huoneessa" Archibald Pennybet sanoi. "Rayn naama on sen näköinen, kuin joku olisi astunut sen päälle.

Ja Doen naama ... hmm, se ehkä näyttäisi paremmalta, jos joku joskus olisi astunut sen päälle"

Näin rempseästi alkaa Archibald Pennybetin, Edgar Gray Doen ja kertojan, Ray Rupertin, viimeisten kouluvuosien kertomus Kensingtowessa.

Kyseessä on keskeisesti kristillinen sotakirja, mikä näkyy kahdessa asiassa: kertomus keskittyy ihmiseen ja Jumalaan.

oikeisiin ihmisiin ja oikeaan Jumalaan.
Kirjoittanut: MikkoL, 09.05.2008 07:15


”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.”

Näillä sanoin alkaa Väinö Linnan "Tuntematon sotilas" (1952).

Se ei kuitenkaan ole kristillinen kirja samalla tavoin kuin "Tell England"

Teos keskittyy kyllä ihmiseen eikä sillä olisi samaa tehoa ilman Rokkaa, Hietasta ja muita unohtumattomia hahmoja.

Mutta Jumalalla ja Häneen uskovilla on Tuntemattomassa kyllä mieliin jäävät osuutensa.

Jumalalla on hyödytön sivurooli "se on isommas kädes" Pumm!

ja hieman ivallinenkin, kuten kirjan avaus kertoo... Jumalan kaukaa viisaus näkyy siinä, että sotilasosasto on löytänyt metsästä sopivan aukion hartaushetkelleen.
Kirjoittanut: MikkoL, 09.05.2008 12:41


Toisin "Tell England", jonka henki on arvokas.

En käy tässä läpi noita teoksen ensimmäisessä olevia englantilaisten 16-19 vuotiaiden nuorten iloisia kouluvuosia, jossa kirjan päähenkilöiden luonne ja ystävyys kuvataan.

muuta kuin yhden jutun kerron, joka antaa kuvaa ilkikurisesta poikajoukosta.

Eräs koulun opettajista oli nimittäin saanut oppilaiden joukossa kutsumanimekseen Salome, vaikka oli mies.

oli mennyt aamuhartaudessa raukka sanomaan Johannes Kastajan kuolemasta puhuessaan "jos minä olisin ollut Salome, niin..."
Kirjoittanut: MikkoL, 09.05.2008 12:44


mutta miten Raymonds kirjailijana kuvaa siirtymisen tästä reipashenkisestä koulumaailmasta, jossa "Suuri sota" on krikettiä, siihen heidän lyhyeksi jääneensä loppuelämäänsä, josta kirjan toinen osa kertoo?

koetan kääntää tuon siirtymän kappaleen tähän kirjan ensimmäisen osan lopusta, jossa korostuu kaukaisen Sarajevon etäisyys koulun arkielämästä. vaikka kohta ne johtavat kohtalokkaaseen törmäyskurssiin, kenelläkään Kensingtowesta ei ole siitä aavistusat.

näet tästä hieman, millainen "Tell England" kirjan kirjoittajan tyyli on.
Kirjoittanut: MikkoL, 09.05.2008 12:50


Sinä päivänä, kun nuo kaksi pistoolinlaukausta ammuttiin Sarajevon kaduilla Itävallan arkkiherttuaa kohti, pelattiin Kensingtowessa ratkaiseva krikettiottelu. Alkuillasta kertomukset laukauksista olivat maanjäristyksen tavoin ravistelleet kaikkia Euroopan pääkaupunkeja, ja illan viimeisessä valossa viimeinen kori oli kaatunut Kensingtowessa.

Ja niin tapahtui, että samalla kun Keski-Euroopan keisarit kuiskivat, että oli tullut se Päivä jolloin kristikunnan nuorison teurastus alkaa, Radlayn huoneessa kokoontui joukko noita merkityksettömiä ihmisiä, joiden tekemisiä olet seurannut Kensingtowessa.
Kirjoittanut: MikkoL, 09.05.2008 12:52


He olivat kokoontuneet juomaan teetä ja keskustelemaan päivän pelistä. Siellä isännöi Radley, Pennybet edusti "Vanhoja", Doe, minä "Koulua" ja tri Chappy, joka oli vannonut olevansa liian kiireinen keritäkseen mukaan, istui ripotellen sikarin tuhkaa parhaaseen nojatuoliin ja näytti siltä, että tulee sittenkin olemaan mukana koko illan"
MikkoL:
Tell England. Osa I:2:1 vapaasti kääntäen.
Kirjoittanut: MikkoL, 09.05.2008 12:57


Kirjailija asettaa vastakkain kaksi täysin erilaista maailmaa, kellojen järisyttävät kumahdukset Sarajevossa ja pitkin Eurooppaa, joiden seurauksena kuusikymmentä miljoonaa ihmistä tulisi muutaman vuoden sisällä kuolemaan.

Ja Kesingtowen iloisen poikajoukon juomassa kello viiden teetä ja keskustelemassa päivän tärkeästä krikettipelistä Vanhoja vastaan.

Kohta saataisiin iloinen tieto, että Doe on saanut Horatio palkinnon kirjoittamstaan runosta.

Palkinnon saanut Doe ei tiennyt, että vuoden sisään hänen jäännöksensä koottaisiin muiden joukossa juoksuhaudasta, johon turkkilaisten kranaatinheitin oli saanut täysosuman.

noiden Sarajevon revolverin laukausten sytyttämässä ensimmäisessä koko maailman käsittäneessaä sodassa.
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 19:43


Siirtymä elämän toiseen, ja viimeiseen osaan, tapahtuu kirjan toisen osan alussa näin:

"Elämäni kaikkein selvimmin merkitty hetki on se, kun ohitin lihavan poliisin joka seisoi aivan Devonportin telakan portin sisäpuolella. Olin sinä aamuna menossa joukokkojenkuljetuslaivaan, jonka määränpäänä olivat Dardannellit. Kun astuin sivuun julkiselta kadulta ja kävelin sisään portista ja näin lihavan poliisin, jätin taakseni elämäni yhden vaiheen ja siirryin toiseen

Ensimmäinen vaihe joka jäi telakan korkeiden muurien taakse käsittivät poikavuoteni ja koulupäivät ja uljaan viimeisen vaiheen jossa leikimme sotilaita. Ah! tämä viimeinen jakso sisälsi tennistä ja teattereita ja tyttöjä ja suudelmia, suurenmoinen kappale elämää. Ja jätin sen kaiken taakseni satamassa."
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 19:47


"Toinen jakso, johon olin nyt yhtäkkiä astumassa jaloillani tulisi olemaan hyvin voimakas, vahvasti väritetty ja tuoksuva, nopeasti vaihtuvien kuvien sarja Välimeren sinisiä laineita, Mudrosin kalpeat kukkulat ja Gallipolin niemimaan räjähtelevät ammukset.

Lihavalla poliisilla oli olkapäällään revolveri ja tämä asiaankuuluva ase ilmaisi paremmin kuin mikään muu että Englanti oli sodassa eikä ottanut nyt turvallisuusriskejä. Tämän mukaan hän vaati: "Näytättekö lupapaperinne astua tänne sisään, herra?"
MikkoL:
Tell England Osa II.1 vapaasti kääntäen
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 19:52


Ensimmäinen maailmansota tuntuu jo kovin kaukaiselta, ja nuo tilastot eivät oikein mene tajuntaan.

Se, että koko maailman käsittäneessä sodassa kuoli vuosien 1914-18 välillä noin kuusikymmentä miljoonaa ihmistä ei tunnu todelta.

Suomalaistenkin mielistä alkaa hälventyä, miksi kansamme saavutti itsenäisyyden yli sata vuotta kestäneestä Venäjän suurruhtinaskunnan asemasta.

Siis unohtunut on jo, että tsaari Nikoilai II armeija kärsi järkyttäviä kohtaloita ensimmäisen maailmansodan rintamilla, jotka lietsoivat syvää levottomuutta kotimaassa.

Ja antoivat Venäjän vallankumoukselle voimakkaan pohjavirran, jonka bolshevikit osasivat käyttää hyväkseen kaapatakseen itselleen "työväenluokan diktatuurin". Tulla tsaariksi tsaarin paikalle.

Suomen itsenäisyysjulistus 6.12.1917 on ensimmäisen maailmansodan eräs paikallinen seuraus, jolla on toki meille suomalaisille ollut suuri merkitys.
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 19:56


Voi olla, että sisällissodan katkeruuteen 1918-1919, murhiin ja kauhutekoihin, vaikutti tuo suuren sodan ilmapiiri, jossa yksittäiset ihmiset tallautuivat massiivisten suurten sotilasosastojen saappaisiin ja juoksuhautojen kaasuihin.

tietynlainen heijastuma siitä julmuudesta tuli myös Suomeen, joka muuten säästyi tuon sodan kauhuilta paitsi Espanjan kuumetta, ehkä.

on sen tähden hienoa, että eräs englantilainen kirjoitti mitä Gallipoli todella oli ihmisten ja Jumalan kannalta, ja eräs saksalainen kirjoitti, miksei Länsirintamalta kuulunut mitään uutta.

saamme näiden kirjoittajien silmin hyvin läheltä katsoa noita ratkaisevia ihmiskunnan historian vaiheita.
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 20:02


"Siinäpä saan teidät talvivaatteineni" sanoin rumasti ja työnsin käteni taskuuni, ottaen sieltä esille kutsuntamääräykseni. Niissä oli raskain kirjaimin merkitty "SALAINEN" mutta päättelin, että poliisi kuului sisäpiiriin ja näytin ne hänelle. Historiallisen dokumentin syvästi vaikuttamana hän kääntyin kanssani olevan vaaleatukkaisen nuoren upseerin puoleen ja kysyi:

"Te myöskin, herra?"

"Todellakin niin", vastasi seuralaiseni joka oli hänen keksimänsä uusi tapa sanoa "kyllä"

"Asia selvä" poliisi sanoi ja ylitimme viivan.

Vaaleahiuksinen seuralaiseni oli, tietenkin, luutnantti Edgar Gray Doe ja sopi hyvin siihen kohtaloiden siteeseen, joka tuli liittämään meidät toisiimme, että ohitimme poliisin näin yhdessä.

Nyt lienee parasta, että kerron teille kuinka kaikki tämä tapahtui"
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 20:04


kevyttä kerrontaa, mutta taustalla soivat jo hyvin kumeat kellot. Vitsit eivät enää naurata, hymy jotenkin jää puolitiehen, kun tietää näin jälkiviisaana, mitä noilla alle kaksikymppisillä pojilla oli edessään.

Ja mitä ei ollut (nuorta aikuisuutta, opiskeluja, ammattiin valmistumista, omaa perhettä, keski-iän kriisejä, vanhuutta ja kuolemaa elämästä kyllänsä saaneena).

Heidät vietiin teuraaksi. Turhan takia.
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 20:10


"Kenelle kellot soivat" kysymme, kun kirkonkellot hitaasti kumajavat jonkun hautajaisten aikaan. Usein kaiketi lauantai aamuna.

Tämä on kuuluisan sotakirjan nimi "For Whom the Bell Tolls", jossa Ernst Hemingway kertoo 1940 julkaistussa novellissa amerikkalaisen Robert Jordanin toimista Espanjan sisällissodan aikaan.

Hemingwayn kirja vastaa tuohon kysymykseen "For You"

"ne soivat sinulle"
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 20:11


poimintoja Korhosen Hautaustoimiston sivuilta muistolauseita, joissa näkyy suomalainen tunto kuolemasta:

Nyt iäksi kylmeni ( ) syli, yö synkkä on laskenut elämän yli.
#
Lepää rauhassa ( ) hellä, suru raskas on sydämellä.
#
Ei pienet sydämet ymmärtää voi, miks´ täytyi rakkaan ( ) nukkua pois.
#
Niin lyhyt oli onnemme latu, niin kaunis kuin
kaunehin satu. Vain muistot ja rakkaus jäljellä on ja kaipaus sammumaton.
#
Vaan ylitse kaikkien kyynelten tuhat muistoa meitä nyt lohduttaa.
#
On kotimme nyt tyhjä ja hiljainen, et kulje sä kanssamme siellä.
Sait kodin toisen ja rauhaisan, ei tuskia ole siellä.
#
Ei auta apu ihmisten, ei rakkaus, rukous läheisten, oli väsynyt kultainen sydämes.
#
Niin äkkiä hiljeni sydän kallis, ei lähtöäs todeksi uskoa vois.
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 20:12


#
On rakkain riistetty rinnalta pois mikä tuska enää sen suurempi ois?
#
Toiveemme jos suinkin taisit, aina tahdoit toteuttaa. Eivät sanat mitkään pysty ikäväämme kertomaan.
#
Ei kuulu enää ( ) askeleet, sai kädet ahkerat jo työnsä päätökseen. Jäi muistot, kaipaus ja kyyneleet.
#
Ei kuulu sun äänesi rakkahin, on surumme suuri, sanaton.
#
Olit ( ) kaikkein parhain, sen lapsesi kertoa voi. Olit aviopuoliso armain,
Jumala kiitos soi.
#
Suru on saapunut kotimme ylle ( ) on pois keskeltämme, vaan ei koskaan sydämistämme.
#
Sinä ohjasit, sinä opastit, kaiken parhaaksi meille tahdoit.
#
Hän lähti, mutta on yhä lähellämme, tuhansin sitein meihin liittyen.
#
Luoja minulta liian varhain pois otti parhaan. Nyt elän vain parissa muistojen, hetkistä kauniista kiittäen.
#
Toisin oli toivomme, näin oli tahto Herran.
#
Herra, auta meitä tahtoosi tyytymään, silloinkin kun se kipeimmin koskee.
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 20:12


#
Sä tyydy tahtoon korkeimman, jätit rakkaasi haltuun Jumalan.
#
Me siunaamme matkasi viimeisen, tuomme kummulles kukkaset kaivaten.
#
Siunattu olkoon sun ties, siunattu matkasi viimeinen.
#
Vain nöyrä kiitos, enempää mä tuskin voinen ymmärtää.
#
Ei läheisen silmä nää, ei arvaa, että niin lähellä on määränpää.
#
Poissa on hiljainen hymy, syvä katse ja lempeä ääni.
#
Nyt olet poissa keskeltämme, mutta et koskaan sydämistämme.
#
Mentyäsi päivä pilveen käy, valon sädettä ei tummaan ehtooseen näy.
#
Nyt voimasi murtui, olet meiltä poissa, sun iltas saapui ajan aamunkoitossa.
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 20:12


#
Paikkasi tyhjääkin tyhjempi on, suruni raskas ja loppumaton.
#
Tuttuja kelloja soitetaan, sunnuntailepoon saatetaan uupunut uurastaja.
#
On rakkaamme tuskat jo loppuneet, kädet ahkerat lepäävät hiljaa.
#
Muu kaikki häipyy, himmenee kuva ( ) ei himmetä saata.
#
On kuin ois´ Tuonela tutumpi, taivas paljon armahampi kun sinä ( ) olet jo siellä.
#
Meitä sä aattelit myöhään ja varhain, Jumalan rauha on palkkasi parhain. Kiitos rakkaudestasi.
#
Sua koskaan pois emme antaneet ois:
olit kaikkemme, rakkahin. Siks´ surumme on niin pohjaton.
#
Surun kyyneleet, lävitse loistavat onnellisten muistojen kultaiset säteet.Lohduttaen meitä murheemme hetkellä.
#
Sinä saavutit rauhan sataman, minä yksin saan siitä jatkaa.
#
Sydän hiljaa itkien kaipaa.
#
Sinun kuvasi ( ) kultainen, me kätkemme pohjahan sydämen.
MikkoL:
http://www.korhosenkukkatalo.com/hautaustoimisto/muistolauseet_3.html
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 20:16


näitä lukiessa ei tiedä itkeäkö vai nauraa, jotenkin niin tavattoman tyhjiä lauseita, ja kuitenkin ne koskettavat saattoväen sydäntä ja niitä valitaan teksteiksi

"Nyt iäksi kylmeni ( ) syli, yö synkkä on laskenut elämän yli."

voiko tuon aidommin melankolisen suomalainen riimitetty runonpätkä enää olla?

ja niin kaukana, ah niin kaukana kuoleman voittavasta uskosta Jeesukseen Kristukseen.
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 20:20


kenelle kellot soivat?
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 21:11


mutta kirjan henkilöt eivät ole tällä matkalla yksin.

näkymätön Herra Jeesus on heitä lähellä ja on antanut palvelijansa tehtäväksi olla matkassa.

"Doe ja minä muistelimme usein ensimmäistä vilahdusta Isä Montystä ihmetellen, miksei mikään ennakoinut meille, mitä kaikkea hän tulisi vielä merkitsemään meille. Olimme Devonportin lahden Matkavirastossa ilmottautuen palvelukseen määräyksen mukaisesti. Useita muita upseereja oli edellämme ojentaen papereitaan asioita hoitavalla henkilöstöpäällikölle. Heidän joukossaan oli eräs sotilaspapin puvussa, selässään raskas Tommy reppu, joka teki hänestä ranskalaisen retkeilijän näköisen. Hän oli Isä Monty. Näimme vain hänen selkänsä, joka oli nuoren, vapaan, solakan ja elinvoimaisen miehen selkä. Hänen keskustelunsa sotilasviranomaisen kanssa herätti hilpeyttä joukossa.
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 21:16


"Arvoisa Isä, en oikein tiedä mitä tekisin kanssanne" henkilöstöupseeri sanoi ojentaen tämän paperit takaisin.

"Armeija ei koskaan tiedä, mitä tehdä pappiensa kanssa" Monty vastasi leppoisasti ottaen paperit ja pannen ne taskuunsa. "Mutta älkää huolehtiko. Olen tullut näin pitkälle joten aion myös astua tähän laivaan"

"Mutta minulla ei ole mitään virallista tietoa, että te olisitte tulossa mukaan Rangoon laivaan"

"Ei, mutta silmänne ovat sen havainneet"

Ja hän oli häipynyt."


Näin leppoisasti Herra Jeesus tuli mukaan palvelijansa Montyn sydämessä asuen kuolemaantuomittujen nuorten miesten Rangoon laivaan, matkalle Dardanneille ja siellä Gallipolin hirveään helvettiin.
MikkoL:
Tell England perustuu tositapahtumiin vaikka onkin romaanin muodossa ja kirjailija on asioita muutellut sujuvuuden tähden.

Isä Monty on oikea henkilö ja ratkaisevan tärkeä, kun kuoleman hetki lähestyy nuoria miehiä.
Kirjoittanut: MikkoL, 11.05.2008 21:34


ja näin äitienpäivän illan kunniaksi, sydäntä raastava kohtaus Tell England kirjasta. Sillä kuka voi mitata sotilaspojan äidin huolen ja tuskan - tykin ruoaksiko sinut synnytin?

"Käveltyämme hetken pieni poika juoksi Royal Hotel luota kuin viestintuoja maailmasta, jonka olimme juuri jättäneet taaksemme.

Luutnantti Ray, Sir, hän huusi.

Käännyin ja sanoin kysyen "kyllä?"

"Telegrammi, Sir, saapui juuri kun olitte lähtenyt"

Otin sen huolettomasti, tietäen että se olisi vain yksi kaikkea hyvää toivottava viesti. Sanoin Doelle "veikkaan, hyvä lammas, että tässä lukee joko hyvästi tai Jumalan haltuun" tai "cheerioh ja palaa turvallisesti.

Ottamatta vetoa vastaan Doe kysyi, mitä muutakaan siinä sitten voisi olla?

"No, kohta näemme" sanoin avaten kirjekuoren.

"Olen joka hetki kanssasi - ÄITI"


...
tuohon kappale loppuu, kuin ilmaan jääden. Vitsit loppuivat siihen.

Miten järkyttävä ja koskettava kohta kirjassa Tell England!
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 06:12


Kertoja Ray nousee Kensingtowen ystävänsä Doen kanssa laiturilta suureen mustaan Rangoon laivaan lukemattomien muiden khaki-pukuisten miesten joukossa, ja he onnistuvat upseereina saamana kiroilevalta laivastoupseerilta kajuutan numero 54.

Viereiseen kajuuttaan 55 asettuu monokkelia pitävä keski-ikäinen majuri Hardy, joka on Länsirintaman veteraaneja. Hän haavoittui Neuve Chapellessa ja vapautettiin palvelusta. Hän oli tehnyt kaikkensa, päästäkseen mukaan Gallipolin sotaretkelle.

Vasta myöhemmin selviää, että majuri Hardylle oli "suositeltu kerran D.S.O. mitalia ja kahdesti sotaoikeutta"... koska hurjapääksi kutsuttu sotilas oli luvatta ampunut ei kenenkään maalla vihollisia, kun toiset olivat lepäämässä, ja oli johtanut omia iskujaan juoksuhautoihin.

Kertoja piirtää hyvin eläviä kuvia englantilaisista sotilaista, siis ihmisistä, ensimmäisellä lounaalla laivan ruokalassa.
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 06:17


Myös Isä Monty on ollut Länsirintamalla, ja kertoo pääaterian ja jälkiruoan välillä, kuinka he lääkärin hautauituivat elävältä räjähdyskuoppaan, niin että vain heidän päänsä näkyivät kuin turnipsit pellolla.

Vasta viiden tunnin kuluttua heidän katoamisensa huomattiin, ja kun hautautuneet löytänyt sotilas heidät havaitsi, teki hän kahdelle mutaiselle päälle kunniaa komeasti seisten. "Komentaja haluaisi nähdä teidät messissään, Sir" hän sanoi kohteliaasti.

"Mekin haluaisimme nähdä komentajan messissään, lepo!" sanoin mutta lääkäri huusi vihaisesti "seisot pirulainen, hae lapio ja kaiva meidät ylös!"

Ranskan muistoja, joita kerrottiin niin kauan kuin tuo sukupolvi oli elossa.

Majuri Hardy olisi uskonut tarinan, mutta koska kertoja oli pappi "jotka aina valehtelevat" ei ottanut sitä tosissaan. Isä Monty nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 06:22


Kaikkialta kuultaa läpi se, että kirjoittaja on todella itse ollut rintamalla.

Jokainen Suomen armeijan asepalvelun käynyt tietää, miten totta on esimerkiksi tämä. Isä Monty katselee ymmärtäväisesti suuren laivan joka paikassa täyttäviä reppujaan kantavia khakipukuisia alokkaita ja sotilaita:

"Katsokaa heitä! Tulette huomaamaan, että aktiivisessa sotapalveluksessa oleva armeija on levossa hämmästyttävät määrät. Maata paikallasi odottaen aloituskäskyä on kaksi-kolmannesta armeijan työstä.

Sillä hetkellä kun armeija alkaa levätä, Tommy ottaa repun kipeiltä olkapäiltään, asettaa sen johonkin ja ojentautuu sitä vastaan. Ja aivan oikein tekeekin. Ei ole toista ammattia maailmassa, jossa voit velvollisuutesi täytää loikomalla niin paljon selälläsi"
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 06:29


pian tämän jälkeen "vaikenimme ja seurasimme sataman tyhjenevän miehistä ja Rangoon kansien tulevan yhä ahtaammiksi päivän kulkiessa kohti iltaa. Laivaan nousu oli tulossa päätökseen. Devonportin kantaupseerit toivottivat meille "hyvää matkaa" ja menivät koteihinsa Plymouthiin juomaan teetään.

Ja juuri ennen illallista kulkusilta vedettiin pois. Tämä oli viimeinen silaus, sillä vaikka laiva ei vielä liikkunutkaan, yhteytemme Englantiin oli nyt katkaistu"

---
Ray kuvaa tätä kotimaan siltojen katkeamista kahdessa vaiheessa, ensin saapumisella satama-alueelle lihavan poliisin tarkistettua lupakirjan ja sitten upseerien ruokalasta käsin, kulkusillan vetämisellä pois Rangoon laivan kyljestä.

Vaikka kerronta on brittiläisen huumorin höystämää, sen taustalla on varsin vakava ja koko homman mielekkyyttä puntaroiva elämää ja kuolemaa paljon nähneen ihmisen katse.
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 20:18


Auringon laskiessa HMGS Rangoon alus ottaa hieman etäisyyttä rannasta ja Ray joutuu hetken pudistelemaan päätään, että se on tosiaan laiva joka liikkuu eikä ranta mihinkään käänny.

Laskusilta on pois ja yhteys Englantiin katkennut, mutta alus ankkuroituu yöksi vielä sataman tuntumaan. Ei ole siellä hyvästi jättäjiä, siitä on lihava poliisi pitänyt telakan portilla huolen.

nuoret miehet ovat koolla ja illasta kehittyy railakasta juhlintaa shampanjan virratessa ja laulujen kaikuessa. Kun nuoriso on tarpeeksi iloista, jokaista pullon korkin pamausta seuraa riemukas varoitus, "maahan, ampu tulee" ja naurua.

Majuri Hardy aloittaa reippaan rugby painin kymmenien nuorten kanssa, jossa jotkut ruokalan tuolitkin menevät säpäleiksi, Ruotsin laivalla kun ollaan.
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 20:23


mutta jotenkin kirkkaasti Tell England kirjan kuvaus siirtyy näistä shakaalien ulvonnalta kuulostavista huutosakeista "Come to me, Thora," ja riehakkaasta remusta laivan kannella käytävään keskusteluun.

Isä Monty on siellä levittänyt aurinkotuolinsa illan hämyssä ja kaksi nuorta upseeria, Ray ja Doe, istuvat hänen luonaan.

Siinä käydään kerrassaan arvokas keskustelu, Isä Montyn muistellessa Länsirintaman nuoria miehiä ja mitä heidän äkilliseen kuolemaans oli liittynyt.

Näiden kuvaus on erittäin hienostunutta ja herkkää ja siinä kuultaa Kristuksen rakkaus ihmistä kohtaan.

Isä Monty on nimittäin valmis antamaan näille nuorille miehille anteeksi heidän meininkinsä. Sydämestään, tietäen että tämä on se heidän elämänsä tämän maan päällä (kyllä Jumalan Sanakin sitten jatkossa tulee kuvaan mukaan).

Käännän tähän joitain lyhyitä kohtauksia, joista näkyy Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan. Rakkaus, joka sai Hänet antamaan jopa ainoan Poikansa, ettei yksikään näistä hukkuisi vaan saisi iankaikkisen elämän.
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 20:29


"mitä tarkoitat, että antaisit kaikki anteeksi?" Doe kysyi vilkaisten, että laivan kansnella ollut muita "juopumisen?".

"Aivan kaiken" Isä Monty sanoi vakaasti. "Opin sen Ranskassa. Mikä on aliupseerin asema siellä? Kuolemaan tuomittu ja onnekas, jos saa hetken levon. On suuri kiusaus kokeilla kaikkea, mikä vain on mahdollista elämässä. En sano että se on oikein... " Montyn otsa meni rypylle, kuin miehen joka koettaa saada ajatuksensa selväksi ... "koska sanon antaa anteeksi se tarkoittaa että se ei ole oikein, mutta ah, poikanen upseerina on niin suurenmoinen ja poikamaisen tietämätön suuruudestaan"
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 20:33


"Muistan erään nuoren, joka istui ampumatasanteella samana yönä, kun aamulla hänen olisi rynnättävä ampumahaudasta siltä kohtaa, ja kirjoitti yksinkertaisen kirjeen kaikille läheisilleen.

Isälleen hän kirjoitti "Jos pankkitilläni on lainkaan rahaa, tahdon että annat ne veljelleni. Mutta jos se on miinuksella, olen tosi pahoillani." Ajattele miten hän pisti tinakuppi maailmansa järjestykseen noin.

Aamulla, niin aamulla hänet ammuttiin tohjoksi...

Todettiin, että hänen tilillään oli 60 puntaa. Ne eivät olisi olleet siellä viikoakaan, jos nuori tuhlaaja olisi tiennyt siitä"
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 20:36


mielestäni tämä kertomus on tosi ja kirjan kirjoittaja, E.Raymods ottaa sen kirjaansa mukaan Montyn suulla, hymyillen kyynel silmäkulmassa.

samoin tämä kertomus on mielestäni koskettavan herkkä juuri sen hurtin huumorin takia, jossa ei ole lainkaan sentimentaalisuutta:
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 20:39


"Muistan toisen joka tuli luokseni juuri ennen hyökkäystä ja antoi minulle sinetöidyn kirjeen, joka oli osoitettu hänen äidilleen.

Mitä hän sanoi oli kuin lyyrinen runo, mutta, kuten tavallista, poika ei tiennyt sitä itse.

Hän vain mutisi "Isä, voisitko pitää huolen tästä, en ehkä saa tilaisuutta postittaa sitä."

Kuinka englantilaista!

Ranskalainen olisi asettanut kätensä rinnalleen ja julistanut "kuolen Ranskan ja ihmiskunnan puolesta".

Tämä hiljainen englantilainen lapsi sanoi "en ehkä saa tilaisuutta postittaa sitä".

Oh Jumalani, he ovat ihmeellisiä!"
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 20:42


niin

"en ehkä saa tilaisuutta panna sitä postiin"

Tell England tallentaa nämä nuoren pojan viimeisiin kuuluvat sanat - emme tiedä, kuka hän on ja mihin hänen nuori raadeltu ruumiinsa haudattiin seuraavan päivän iltana. Ehkä pääsi kotiin, äidin luokse.

Isä Monty on tuon kerrottuaan hetken aivan hiljaa. Kuin keräisi voimia, katselee kirkkain silmin tummenevaa yötä.

Kuinka tyhjää onkaan maailman mekastus laivan toisessa päässä, shampanjan innoittamat laulut.

Ray ja Doe kokevat unohtumattoman illan Isä Montyn kertoessa Länsirintaman nuorista. Jeesus on lähellä ja Hänen rakkautensa säteilee tämän papin kautta nuorten miesten elämään.

Sillä Isä Monty tietää, että monien tie tulee pian päättymään myös Dardannelleilla. Hänkään ei voinut aavistaa, kuinka monen.
Kirjoittanut: MikkoL, 12.05.2008 20:43


I like this book.
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 08:29


Näin kirja kuvaa lähtöä Englannista, johon useimmat HMS Rangoon laivalla olleista nuorista miehistä ei tulisi koskaan takaisin.

"Heräsin 5.30 seuraavana aamuna ja kuulin ankkuriketjun vetämisen sisään. Laivan koneet olivat käynnissä ja koko alus natisi ja liikkui. Pukkasin Doen ylävuoteeltaan kehoittaen häntäkin tulemaan katsomaan Englannista lähtöämme. Vetäen brittiläisen sinisen vaaleanpunaisin raidoin kuvioidun pyjamani päälle - äitini puki minut aina siniseen - lähdin kannelle.

Doe laittoi punaraitaisen pyjamansa päälle kukin koristellun kimonon, joka ei tulisi suojaamaan häntä aamun viileydeltä, ja seurasi minua unisena. Hetken päästä nojasimme kaiteeseen ja katselimme laivan keulan halkomaa merta"
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 08:32


"Rangoon laivamme oli nyt todella lähdössä. Devonportista etääntyessämme kaksi pirullista pientä hävittäjälaivaa saavutti meidät kaksi kertaa nopeammalla vauhdilla ja ohitti ennenkuin olimme avomerellä. Sitten ne odottivat meitä kuin koirat, jotka ovat juosseet omistajansa edelle ja ottivat lopulta paikkansa meidän molemmin puolin. Mielestämme tämä oli huono suojaus vihollisen sukellusveneitä ajatellen.

"Well, ta-ta England" Doe sanoi katsoen Devonin ja Cornwallin pitkää rantaviivaa. "Näetkö, Rupert? Falmouth on jossain tuolla. Vuoden päästä olen takaisin ja sinä olet oleva siellä vieraanani. Meillä on taas hauskaa, menemme kalastamaan makrilleja kun tuuli puhaltaa raikkaasti. Nostamme Lady Falin purjeet ja lähdemme ulos merelle ... me ..."
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 08:39


"Ja milloin tuo on tapahtuva" keskeytti hänet kuiva ääni. Käännyimme ja näimme nuoren väsyneen seuralaisemme eiliseltä illalliselta, Jimmy Doonin, joka oli myös tullut kannelle haukotellen ryhtyäkseen työhönsä upseerina, joka on vastuussa sukellusveneiden vahdista.

Sodan jälkeen, tietysti" Doe sanoi.

Herra Doon oli selvästi vaivautunut tuollaisesta tyhmyydestä

"Oletteko siis ratsuväestä?"

"Emme ole, Jimmy" Doe vastasi

"No entä tykistöstä?"

"Ei, Jimmy"

"Sitten päättelen, että olette jalkaväestä"

"Oikein päättelet"

"Älä sitten ole tuollainen typerys. Jalkaväelle ei ole sellaista asiaa kuin 'sodan jälkeen'"

"No sitten" Doe sanoi klassisesti, olihan hän voittanut Horacio palkinnon

"Ave, atque vale, Englanti"
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 10:22


me tiedämme jo, että Mr Doonin ennustus piti paikkansa, jalkaväelle ei ensimmäisessä maailmansodassa juuri ollut olemassa "sodan jälkeen".

Tell England kirja on mielestäni eräänlainen Pyhän Hengen inspiroima vastaus 1 ms. pyörteissä tuhoutuneille miehille ja naisille ja heidän omaisilleen.

tästä kertoo jo kirjan saama tavaton suosio noiden sukupolvien parissa, neljäkymmentä painosta.

sen sisältö on raikas ja kirkas ja näemme vielä jatkossa, miten keskeisesti kristillinen sen sanoma on.
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 10:24


tämän päivän Sana, 13.5. 2008, sopii myös erittäin hyvin Tell England kirjan vakavaan sanomaan elämästä ja kuolemasta


Joh. 6:44
Jeesus sanoi:
"Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä. Sen, joka tulee, minä herätän viimeisenä päivänä."

tämä Jeesuksen sana nimittäin muuttaa totaalisesti ja vallankumouksellisesti käsityksemme elämästä ja kuolemasta ja siitä, mitä on olla ihminen.
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 21:09


"(Jimmy) istui surullisena ja pahantuulisena, kun laivakello löi neljä (eikä kukaan väitä laivakelloa vastaan) ja kuultiin kahdeksan kellonlyöntiä ja kaikki nuoremmat upseerit riensivät kuuntelemaan luentoa Turkista, myös Jimmy Doon joka ajatteli että hänen tärkeät velvollisuutensa vapauttaisivat sellaisesta koettelemuksesta.

Luennon piti majuri Hardy, vaellushaluinen sielu, joka oli istuttanut Assamissa, tehny hämäriä asekauppoja Meksikossa, taistellut joskus toisella, joskus molemmilla puolilla Balkanin sotaa ja kuljeksinut riippumattonsa kanssa pitkin Turkkia, Anatolia ja Ottomaanien valtakuntaa. Hän ontui luennoitsijan paikalle aualassa ja pitäen monokkelia kädessään koko esityksen ajan antoi luennon, josta tässä on olennainen:"
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 21:15


"Ennen joulua olemme Konstantinopolissa - Mitä? (naurua lähinnä tuolle mitä? kysymykselle). Hän oli varma että Dardannellit vallattaisiin aivan pian ja toivoi, että laiva kulkisi nopeammin, jotta hän pääsisi mukaan hauskaan (niin juuri, niin juuri). Ainoa mikä pidätteli armeijaa Helles niemellä oli Achi Baba kukkula. Hän oli seissyt Achi Baballa ja katsonut alas salmeen, missaä se kapenee hopeiseksi kapeikoksi ja tiesi, että vanha kunnon Achi oli vain nyppylä, jonka hän voisi vallata ennen aamiaista, tietäen millaisia olivat nuo pilkalliset pakanat, jotka häntä vastustiva (iloista kannustushuutoa).
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 21:17


Kun tunkeudumme Turkkiin meidän tulee ymmärtää että parrakkaat turkkilaiset ovat teenjuojia kuten hän, majuri Hardy (äänekkäitä hyvä huutoja). Älkäämme koskan potkaisko siellä koiraa - mitä? (naurua) ja ennen kaikkea älkäämme koskaan nostako silmäämme kohti turkkilaista naista, hunnutettua tai ilman, jos haluamme että elämämme on enemmän kuin raitiovaunulipun arvoinen.

Mutta kun ajattelen noita epäilyttäviä Tommyja kannella ulkona, pelkään pahinta (äänekästä naurua, hyvä huutoja ja Jimmy Doonin huolestunut ääni "Good-bye-eee")

...
näin, vapaasti kääntäen, olivat nuoret upseerit saaneet majuri Hardylta arvokasta peruskoulutusta Konstantinopolista, johon kohta mentäisiin miehitysjoukkoina, kunhan Achi Baban nyppylä on raivattu tieltä... ennen aamiaista.
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 21:24


Kertoja, Ray, odottaa jo iltaa ja keskusteluja Montyn kanssa.

"Yksinkertaisessa teologiassani olin tyytyväinen kuvitellessani, että näin miten Jumala toimii. Siellä jossain sataman takana oli vanhat ideaalini, särkynyt moraalini ja särkynyt uskontoni. Monty tulisi rakentamaan uudelleen uskoni ihmisiin ja Jumalaan. Jossain menneessä ruusuisessa vuodessa, oli ankkuri, jonka olin heittänyt menemään. Monty tulisi kohtaamaan minut seilaamassa kohti Dardannelleja ilman ankkuria ja antaisi minulle tukipisteen.

Tosiaan, näin tässä elämää hallitsevan Käden. Radlay oli vaikuttanut minuun kouluvuosinani, nyt kun hänen muistonsa oli nopeasti haalenemassa kaukaiseen menneisyyteen, Monty, tämä sujuva ja monitaitoinen pappi, oli astunut hänen sijaansa.

Hengellinen kehityksemme on aina kertomus toisten ihmisten vaikutuksesta meihin."
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 21:28


"Tämän kertomukseni on yksinkertaisesti tämä: näissä vaiheissa, kun jokainen laivan käännös toi meitä lähemmäksi Gallipolin kulmaa Välimeren alueesta, Isä Monty tuli luoksemme evankeliuminsa ja pyhiensä kanssa.

Hetki oli mitä soveliain sekä papin työn kannalta että tuoda Äiti Kirkko puolellemme. Kummassakin tehtävässä Monty onnistui, pettämättä sen enempää Äiti Kirkkoa kuin meitä."
MikkoL: vapaasti käännettyjä otteita teoksesta E. Raymond "Tell England" Osa II luvusta 3.
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 21:34


Nykyisessä virsikirjassamme ei ole osastoa sodalle vaan "Rauha ja Vapaus"

Siellä on seitsemän virttä:

586 Jumala meille armossa
587 Terve rauha suloinen
588 Rauhan Herra, maailmaasi
589 Rauhan Herra, siunaa meitä
590 Rauha ei saavu, jos emme
591 Uudet taivaat, uuden maan
592 Mua läsnäolostasi

näihin voisi liittää myös Isänmaa osastosta ainakin:

577 Sun kätes, Herra, voimakkaan
584 Siunaa ja varjele meitä
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 21:37


Näiden virsien usko Jumalaan on usko Rauhan Herraan, joka ei tahdo sotia.

588:
1.
Rauhan Herra, maailmaasi
anna rauha suloinen.
Ihmiskunnan hallintaasi
suostua suo rukoillen.
Silloin kansat sovussa
auttaa toinen toistansa.

2.
Sinä poistat sodan vaivat,
olet heikon puolustus.
Isät kokea jo saivat,
kuinka kuullaan rukous.
Kuule meitä, Herramme,
anna rauha kaikille.

3.
Rauhan anna meille koittaa,
rauha anna koteihin,
että rakkaus saa voittaa
katkeruuden, kaunankin.
Sydämistä siirtyköön
rauha ihmisyhteisöön.

4.
"Rauha maassa!" enkeleiden
kuultiin kerran laulavan.
Anna, Herra, nääntyneiden
nähdä rauhan saapuvan!
Auta meitä raivaamaan
rauhan teitä maailmaan.

5.
Jeesus, rauhanruhtinaamme,
kirkkoasi rohkaise.
Sinulta me voimaa saamme
tuomaan rauhaa kansoille.
Anna meidän julistaa
sovituksen sanomaa.
MikkoL:
Virsi 588 Frans Mikael Franzénin virren (1819) pohjalta komitea 1984. Virsikirjaan 1986.
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 21:38


Ihmistä varoitetaan sodan syypäänä

1.
Rauha ei saavu, jos emme me taivu
Luojamme tahtoa noudattamaan.
Orvoiksi jäämme, jos hylkäämme itse
ainoan turvamme melskeissä maan.

2.
Kiista ja ahneus maailman täyttää,
valta ja kilpailu vahvimpien.
Sorretut pelkäävät kadottavansa
elämän mielen ja tarkoituksen.

3.
Suola on mautonta, valheiden liejuun
totuuden puhtaus hukutetaan.
Pilkattu Herramme, kuitenkin kutsut
seuraasi heikkoja palvelemaan.

4.
Siksi on korkea aika nyt huutaa
kaikille meillekin: Seisahtukaa!
Katsokaa Kristusta, Ihmisen Poikaa,
rauhamme luojaa ja sovittajaa.

5.
Tuhoon vie tie, jolla määräämme itse,
rauha on käskyissä Jumalan lain.
Totuus on syntynyt jouluna seimeen:
rauha ja autuus on Lapsessa vain.
MikkoL:
Virsi 590 Marcus Lauesen 1973.
Suom. Anna-Maija Raittila 1984.
Virsikirjaan 1986.
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 21:41


mielestäni nämä nykyiseen virsikirjaan valitut melko pehmeät rauhaa huokuvat virret ovat kaukana siitä Jumalan maailman todellisuudesta, josta vanhemmat virsikirjat kertovat sotien koettelemien sukupolvien karua kieltä käyttäen.

En ole lainkaan niin varma, miten Jumala suhtautuu sotaan ja rauhaan.

Käsittämättömässä viisaudessaan Hän sallii lukemattomia sotia, joita nytkin parhaillaan riehuu.

Hän on itse Herra Sebaot, joka tarkoittaa "Sotajoukkojen Jumala"
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 21:43


Erityisen arvokas on Taneli Kuusiston säveltämä Uuno Kailaksen rauhan rukous, joka esitettiin talvisodan aattona ja josta tuli koko Suomen kansan rukous:

1.
Siunaa ja varjele meitä,
Korkein, kädelläs.
Kaitse ain kansamme teitä
vyöttäen voimalla meitä
heikkoja edessäs.
Sulta on kaikki suuruus,
henki sun hengestäs.

2.
Herramme, kirkasta meille
kasvos laupiaat,
niin että armosi alla
toivoa rohkaisemalla
kukkivat roudan maat.
Vaivoissa näytä meille
kasvosi laupiaat.

3.
Tutkien sydämemme
silmäs meihin luo.
Ettemme harhaan kääntyis,
ettei kansamme nääntyis,
silmäsi meihin luo.
Alati synnyinmaalle
siipies suoja suo.
MikkoL:
Virsi 584 Uuno Kailas 1931.
Säk. 2 muod. Niilo Rauhala 1979.
Virsikirjaan 1986.
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 21:45


Viimeisessä säkeistössä on jotain sellaista nöyryyttä ja vakavuutta, josta sota-aikana tulee veristä totta


Tutkien sydämemme
silmäs meihin luo.
Ettemme harhaan kääntyis,
ettei kansamme nääntyis,
silmäsi meihin luo.
Alati synnyinmaalle
siipies suoja suo.

Sodalla on monta tarkoitusta ja seurausta, Jumala voi käyttää myös uhkaavaa ja tuhoisaa sotaa kansamme parhaaksi.
Kirjoittanut: MikkoL, 13.05.2008 22:05


Tell England kirja kuvaa poikien kasvua nuoriksi koulussa ja seuraa sitten heidän matkaansa kohti kuolemaa.

Tässä on hengellinen näky, miten Herra Jeesus Kristus ei jätä ihmistä tuolle katkeralle taipaleelle yksin.

Voimme tietysti sanoa, miksei Hän estä sodat ja onnettomuudet ja sairaudet ja rikokset, vaan niitä tapahtuu koko ajan.

Herra Jeesus ei nosta meitä tämän luomakunnan huokausten ja kuoleman laakson maisemien yläpuolelle tai pois täältä.

Vaan Hän kulkee omiensa kautta kärsivän ihmisen rinnalla.

Tällaisia rinnallakulkijoita tarvitaan, jotka Jeesusta kuunnellen jaksavat kulkea pimeimpiin rotkoihin kärsivän ihmisen kanssa jättämättä häntä sen syövereihin yksin.

Jeesus on HMS Rangoon laivalla teuraaksi vietävien nuorten ihmisten seurassa Isä Montyn ja varmaan muidenkin kautta.

"Mikä vielä Kristuksen kärsimyksestä puuttuu..."

mutta mikä kaiken pimeyden läpäisevä kirkkaus onkaan siellä, missä ihminen ihmistä auttaa, Jeesuksen Kristuksen ollessa läsnä kolmantena!
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 06:32


Laivamatka on edennyt, Isä Monty aamuhartaudet ehtoollisineen ovat suosittuja ja nuoret sotilaat pukeutuvat valkoisiin tennisasuihinsa auringonpaisteen lämmetessä matkalla etelään.

"Neljäntenä matkapäivänä kaikki juoksivat iltapäivän teen jälkeen venekannelle katsomaan vasemmalle puolellemme. Siellä näkyi kuin pitkältä pilveltä näyttävä maa, Espanjan rannikon haalea viiva. Komean kukkulan rinteellä näkyi pieni kaupunki, jonka jokainen talo näytti vitivalkoiselta. Lainehtivasta kukkulamaasta erottui alue, jonka sanottiin olevan Trafalgar niemi.

Olisin seurannut tätä, ensimmäistä näkymää aurinkoisesta Espanjasta, ellei oikeallakin olisi näkynyt maata. Näin harmaan maan ja ymmärsin, että näen nyt ensimmäisen kerran elämässäni Pimeän Afrikan, joka oli salaperäisen hiljaisena tullut näköpiiriimme."
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 06:36


Näin edetään kirjassa portilta toiselle, ja Jimmy Doon jatkaa roolissaan tuomiopäivän ennustelujana (sukunimi Doon onkin lähellä englannin sanaa Doom, tuho, tuomio)

"Doe laski kiikarinsa ja katseli unelmoiden kaunista kuvaa edessämme lähestyessämme kuuluisaa Gibraltaria kesäpäivän kuluessa iltaa kohti. Mutta pian Jimmy Doon koski hänen kylkeensä ja sanoi:

Herää, etkö ymmärrä että olemme juuri siirtymässä Välimeren portista sisään ja olemme tosi onnekkaita, jos koskaan tulemma portista ulos? On kuin olisimme menossa Kolosseumiin leijonien syötäväksi."
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 06:45


"Laiva kulki nyt kohti itää joten aurinko laski aluksen takana. Meri oli syvän indigon sininen ja aurinko ympäröi itsensä kultaisin ja oranssein värein. Näky oli upea ja käännyin katsomaan sen vaikutusta Espanjan rannikkoon, joka oli vaihtanut värinsä vaalean punaiseksi. Huomasin, että käteni ja paljas ihoni oli kauttaaltaan kostea tuulesta, joka puhalsi harmaan ja melankolisen Afrikan suunnalta.

"Sirokko" joku sanoi kertoen sen ennustavan paksua sumua yöllä.

Ja niin tapahtui. Tuskin aurinko oli ehtinyt laskea, kun laivan torvi puhalsi ja koko alusta ympäröi Afrikasta puhaltanut paksu kostea sumu joka kasteli kaiken. Sumua riitti ja pimeys syveni mennessämme salmeen. Sireeni huusi jatkuvasti ja Gibraltarilta tuli valomerkkejä paksun kostean sumun läpi. Aavemaista ilmapiiriä vahvisti mastosta roikkuvan laivan lampun kellertävä valo usvan kosteudessa."
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 06:50


"No jo on harmi" Doe valitti katsoen läpinäkymättömään pimeyteen "emme saaneet nähdä Gibraltarin kalliota tällä matkalla. No, ei se mitään, näemme sen paluumatkallamme"

"Eh-kä" Jimmy Doon korjasi.

Niin menimme portin läpi Välimerelle jossa suuri taistelu toisesta merisalmesta oli käynnissä. Jätimme sumun taaksemme siirtyessämme salmesta suuremmalle merelle ja seilasimme kuumaan Välimeren yöhön."

...
Devonportin sataman portti poliiseineen, aluksen noususillan poistaminen, ankkurien nostaminen, Englannin rannikon häipyminen ja nyt Gibraltarin läpi kulkeminen.

Portteja matkalla kohti Gallipolia.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 16:36


täynnä nuorukaisia oleva englantilainen miehistönkuljetusalus HMS Rangoon on nyt tullut Gibraltarin läpi ja keulan suunta on kuumana kesänä 1915 Dardannellit ja - niin toivottiin - Konstantinopoli.

Yön tunnelmallisessa ja aavemaisessa usvassa kuljettiin "Kolosseumin portista kohti leijonia".

Tähän kohtaan kirjoittaja, E. Raymond, asettaa ratkaisevan hengellisen keskustelun Isä Montyn, Rayn ja Doen kanssa.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 16:38


Isä Monty tietää varsin hyvin, mikä nuorukaisia Gallipolissa odottaa.

Mutta pappina hän ei ole aseeton lähestyvän kuoleman kohdalla, vaan hän voi tarjota ripin sakramenttia katolisen kirkon opetuksen mukaan.

Pappi haluaa saada pojat ripittäytymään synneistään ja saamaan anteeksiannon ennenkuin he nousevat kuoleman rannikolle.

Isä Monty haluaa, että nuoret miehet kohtaavat ottomaanien miinat ja tappavan luotisateen omatunto puhtaan valkoisena.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 16:42


tässä on kirjan ajatus ihmisen elämästä pähkinänkuoressa. Voi olla, että elämä jää lyhyeksi, mutta sen lyhyen elämän rikkautta ei kuolema voi riistää.

Mutta elämä ei jää tähän, vaan on ylösnousemus ja iankaikkinen elämän, johon Jeesus Kristus on Golgatan uhrillaan valmistanut tien.

Tämän anteeksiantamuksen vakuutena Isä Monty tahtoo ripittää nämä nuoret miehet ennen maihinnousua.

Mutta kumpikaan protestanttisista eli anglikaanisista nuorista upseereista, sen enempää kertoja Ray kuin kuolemaantuomittu Doe, eivät ole koskaan käyneet ripittäytymässä ja monenlaiset seikat ovat haraamassa sitä vastaan.

Tämän yön "vigiliassa", Gibraltarin ohittamisen jälkeen, laivan kannella istuvat Isä Montyn seuralaiset ovat valmiita tekemään parannuksen ja tulemaan Kristuksen armoistuimen eteen.

Kirjailija kuvaa tämän muutoksen heidän mielissään seuraavalla tavalla
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 19:04


iltayön keskustelut Isä Montyn kanssa laivan kannella aurinkotuoleissa istuen oli tullut jo tavaksi.

Kirjoittaja kertoo merkittävästi (palaamme tähän tärkeyteen myöhemmin) kuinka Raylla oli Cambridgen sininen yöpukunsa ja Doen vaaleanpunaisia raitoja oleva yöpukun näkyi kukallisen kimonon alta.

Keskustelu iltaisin "suurista aiheista" Isä Montyn kanssa oli tullut heille tärkeäksi ja nyt pohdittiin yhdessä, mistä aiheesta ryhdyttäisiin keskustelemaan. Tosin yleensä Isä Monty piti suurimmaksi osaksi huolen puhumisesta.

Ray sanoi "Kerro meille ripistä"
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 19:08


koetan itse miettiä, mikä olisi sellainen keskustelunaihe, josta pappina tahtoisin puhua kuolemaan vietäville ihmisille.

tämä Isä Montyn esimerkki taitaa olla erityisen hyvä niin "virallisille" seurakunnan palvelijoille, kuin kaikille, olemmehan me kaikki Kristuksen pappeja Raamatun mukaan.

siis johdatella ja rukoilla johdatusta, että keskustelut etenevät kohti henkilökohtaisia huolia ja erityisesti asioita, jotka painavat omaatuntoa.

että näistä saataisiin puhua ja synnit kantaa yhdessä rukouksin Jeesuksen ristin juurelle ja että tälle kuolemaa kohti kulkevalle julistetaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 19:09


toki kuulen kaikuja Jällivaarasta, että mitä se nyt merkitsee, jos katolinen pappi ripittää, tai joku luterilainen pappi tai muu kristitty, joka ei kuulu tähän meidän kristillisyyteemm.

Ja minua puistattaa tuo omahyväinen harhaoppinen kylmyys...

sillä totuus on, että tuolla laivalla Gallipoliin ei ollut yhtään esikoislestadiolaista eikä vanhoillista eikä uudenheräyksen miehiä eikä körttiläisiä eikä viidesläisiä.

he olivat kaikki englantilaisia, ja Jeesus Kristus oli siellä heidän keskellään antamassa synnit anteeksi sillä valtuudella, jonka Hän on Isältä saanut.

Ei Hän ole sitä "pohjoiseen maahan" rajoittanut.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 19:11


Isä Monty tiesi, että tuskin nämä hengissä ovat, ehkä jo maihinnousuun jää tämän elämän matka.

Hän halusi palvella heitä Jeesuksen Kristuksen nimessä niin, että kun nuorena nukkuneet kerran avaavat silmänsä, he näkevät ensimmäisenä Hänen kasvonsa, joka heidän syntiensä sovittamiseksi on kuollut.

Ei siihen ristin uhriin ole ihmisellä mitään lisäämistä pitkänkään elämän aikana, jos Jumala armossaan paljonkin vuosia suo.

Tilaisuuden antoi poikien halu kuunnella hänen kertomuksiaan ja esittämiään kristinuskon asioita ja nyt tänä iltana Rayn suoranainen pyyntö, kerro meille ripistä.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 19:13


eivät kaikki laivan miehet olleet Isä Montyn jalkojen juuressa, vaikka aamuhartaudet olivatkin suosittuja.

ei kukaan tule Jeesuksen luo, ellei Isä Jumala häntä sinne vedä.

tämä on merkillinen Raamatun opetus.

Jos sinua vedetään, älä ihmeessä jää tuosta piskuisesta laumasta pois.

HMS Raymond laivan kannella varmaan noin 1500 miehestä vain kaksi istui papin jalkojen juuressa ja toinen heistä olisi pian sankarivainaja.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 19:16


Tell England kirjan käännekohta on näissä jaksoissa, joissa näkyy kirjoittajan perustava ajatus ihmisen elämästä.

Elämä on elämisen arvoinen ja jokainen päivä on suuri lahja Jumalalta.

On hyvä selvittää välit Jumalan kanssa oikein ripin ja synninpäästön avulla, kun siihen on tilaisuus.

ei refleksinomaisena rituaalina vaan ihan oikeasti

Mistä tiedämme eron?

refleksimäinen ripin rituaali on sellainen, että se pitää pian taas uusia

oikeasta ripistä tulee elämän taitekohta, jossa asioita jätetään taakse pysyvästi, lopullisesti kun ne hukutetaan syvälle armon mereen, jossa ei ole lupa onkia.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 20:24


Doe lupaa kuunnella, mutta on vakaasti sitä mieltä, että ei tule ripittäytymään. Isä Monty sanoo, että vielä tänä yönä Doe on antava lupauksen, että tulee.

"Monty aloitti pommituksella, jossa hän hajanaiseen tapaansa ampui meitä kaikilla mahdollisilla argumenteilla henkilökohtaisen ripin puolesta, "Parannuksen sakramentin", kuten hän sitä yllätykseksemme kutsui. Raamattu kaadettiin yllemme. Kirkon oppi ja käytäntö tulivat perässä. Sitten hän heitti pois kaikki teologiset aseet ja teki keskitetyn hyökkäyksen meitä kumpaakin kohtaan vuorollamme sovittaen sanansa luonteisiimme."
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 20:28


"Hän kääntyi puoleeni ja sanoi: Näetkö, Rupert, että rippi pyhittää sinun luonnollisen taipumuksesi purkaa jollekin toiselle, joka odottaa rakkaudessa ja anteeksiantamuksen lahjan kanssa - vaistosi puhua jollekin joka tietää täsmälleen kuka olet. Ymmärrät, että olet aivan yksin näytellessäsi tässä maailmassa. Mutta tämä yksinäisyytesi katoaa, kun on edes yksi ihminen, jonka edessä olen sellainen kuin olet paljastettuna.

Kun hän puhui, koko sieluni tuntui sanovan "kyllä".

---
erinomaisen hieno kohta oikeasta ripistä ja sen merkityksestä ihmisen koko olemuksen hoitamisessa, ruumiin, sielun ja hengen.

kuinka paljon meillä onkaan Suomessa yksinäisiä ihmisiä, joille "edes yksi ihminen, joka tietää millainen todella olet" merkitsisi eroa yön ja päivän välillä.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 20:34


"Synnin tunnustaminen pyhittää luonnollisen vaistosi purkaa sieluasi, tietää että et ole ainoa joka tuntee sinut todella, tietää, että tietyllä hetkellä ja tietyllä sakramentill sinun syntisi on otettu pois kuin niitä ei olisi koskaan ollut."

---
Martti Luther pitää rippiä "puoli-sakramenttina" sen tähden, että siitä puuttuu aine. Ehtoollinen ja kaste ovat täysiä sakramentteja, koska niissä on sekä Jumalan Sana että aine mukana.

valitettavasti luterilaisessa kirkossa tämä "puoli-sakramentti" on jäänyt jalkoihin ja lakannut olemasta edes puoli-sakramentti, se on paljolti laiminlyöty sairaaloita ja vankiloita lukuunottamatta.

Lestadiolisen herätysliikkeen voima on nimenomaan tämän "puoli-sakramentin" nostaminen arvoonsa, ja se merkitsee monille hyvin paljon.

Jopa niin suureen arvoon, että kasteen ja ehtoollisen sakramentit uhkaavat jäädä "puoli-sakramentteina" sen varjoon - ehkä sen tähden, että kristittyjen yleinen pappeus ja maallikkoliike pitää avaimia käsissään (liiankin tiukasti) kun papit hoitelevat noita kuolleen uskon menoja.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 20:35


Elävän julistuksen ja Pyhän Hengen vaikutuksen hieno tuntomerkki on se, että ihmiset aidosti, vilpittömästi ja koko olemuksellaan alkavat etsiä Ristiinnaulittua ja ymmärtää, että ei Hän turhaan vuodattanut vertansa Golgatan keskimmäisellä ristillä.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 20:40


"Murtauduttuaan minun rintamani läpi, hän kokosi joukkojaan uuteen muodostelmaan valmiina iskemään Doen kimppuun, jonka nuoruus yritti ottaa aloitteen ja hyökätä takaisin näillä Montylle osoitetuilla sanoilla:

"Ei toimi kohdallani. Jos tunnustaisin syntini papille joka on ystäväni, en koskaan haluaisi enään nähdä häntä häpeäni tähden. Juoksisin nurkan taakse jos huomaisin hänet kadulla."

"Päin vastoin" Monty sanoi "juoksisit hänen luokseen. Tietäisit että olet vielä rakkaampi hänelle kuin olet tähän asti ollut jos olet mennyt hänen luokseen ripille. Tietäisit, että tuon pyhän tunnustuksen tähden keskinäinen suhteenne olisi läheisempi kuin koskaan ennen"

Näin Doen puolustuksen murtuvan tähän hyökkäykseen. Hän haluaisi läheisen suhteen Montyn ja itsensä välille. Monty oli hienotunteisena huomannut tämän Doen rakenteensa, hänen taipuisan kiintymyksensä toiseen ihmiseen."
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 20:45


"Doe oli hiljaa mietteissään kun Monty hyökkäsi uudella argumentilla ja toiseen kohtaan, Doen haluun olla sankari.

"Etkö myönnä" hän kysyi "että jos olet mennyt koko tien syntiesi kanssa on urheilun hengen mukaista mennä myös koko tie tunnustuksen kanssa.

Me kaikki tiedämme, että on paljon vaikeampi tunnustaa Jumalalle papin kautta kuin yksinäisyydessä omassa huoneessa. Se on vaikeampaa ja siksi suuri asia ja vastaa paremmin sielumme sankarillisuutta."

"Myönnän tuon kyllä" Doe sanoi.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 20:47


Kirjailija käyttää sodan kieltä puhutellessaan nuoria upseereja. Hänellä on selkeä sielunhoidollinen tavoite, ja hän käyttää erilaisia keinoja ja taitoja saavuttaakseen tavoitteensa.

Ei sielunhoitajan tarvitse istua tumput suorina ja odottaa, mitä toinen tekee jos mitään. Jeesus etsii aktiivisesti kadonneita lampaitaan ja tahtoo liikettä, toimintaa, erilaisten menetelmien käyttämistä saavuttaakseen nämä ja tuodakseen ne takaisin laumaansa.

Monty onnistuu ja molemmat antavat lupauksen tulla tunnustamaan syntinsä.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 20:50


Hiljainen yövigilia on ohi ja se päättyy kirjan keskeisimpään teemaan varman kuoleman lähestyessä HMS Rangoonin höyrkoneiden ja potkurien tahdissa.

Monty riemuitsee hengessään ja sanoo

"Joskus saamme ilon joka pyyhkii pois vuosien pettymykset. Te kaksi oppilasta olette antaneet tänä yönä sen minulle. Minun tehtäväni on tehdä tästä laivamatkasta rukousmatka, täydellinen Iltarukous. Se on minulle mittaamattoman arvokas.

Aion lähettää teidät laskusiltaa myöten maihin tälle ristiretkelle synnit anteeksi saatuina Kirkon kautta. Aion lähettää teidät taisteluun puhtaan valkoisina"
MikkoL:
vapaasti käännettyjä otteita teoksesta Tell England Osa II Luku 4
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 20:56


Sota on edessä, melkein varma kuolema. Ei auta murista Jumalaa vastaan, että olen vielä niin nuori, elämä on edessäni, en halua kuolla.

Kun nyt on aikasi kuolla.

Ei auta riippua siinä sangen huterassa toivossa, että jalkaväen mies selviäisi ehkä hengissä.

Koska jalkaväen osastoja tuhoutui Gallipolisa hyökkäyksiin turkkilaisten vahvoja asemia vastaan 60-80% huimiin lukemiin.

Mitä voi pappi, mitä voi kristitty veli tai sisar tehdä tuollaisessa tilanteessa.

Montyn sydän paloi Kristuksen asialle. Jos heidän on mentävä kuolemaan, menkööt he sinne puhtaalla omallatunolla, synnit pestyinä Karitsan veressä.

Niinkuin niitä syntejä EI KOSKAAN OLISI OLLUT

tämä on oikea rippi. "niinkuin et koskaan olisi sitä syntiä tehnyt, Jumala ei sitä tuomitse"

mutta ei Kylliäisen harhaopin tai islamin tavoin noin vain, tyhjän vertaisena, joka ei osaa tai uskalla tai tahdo tuomita ketään kadotukseen.

vaan Raamattu kertoo että Jumala antaa synnit anteeksi rakkaan Poikansa verisen uhrin tähden. Ei millään muulla perusteella.
Kirjoittanut: MikkoL, 14.05.2008 20:59


Huomaa, kuinka katolinen isä sitoo synnin tunnustuksen ja synnin päästön kirkkoon.

Tässä Maikki on oikeassa, nettiruukun kirjoituksissa korostaessaan Jumalan seurakunnan merkitystä.

Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, kuten kirkkoisä Kyprianus jo sanoi.

Kysymys on usein meidän ihmisten kesken siitä, missä tämän kirkon rajat kulkevat.

Vain Taivasten Valtakunnan Kuningas tietää, mihin Hän ne rajat on vetänyt. Meidän tehtävämme on totella Häntä kuuliasesti joka päivä tässä ihmeellisessä valtakunnassa ja rukoillen viedä ilosanomaa eteenpäin.

Synnit annetaan anteeksi, niinkuin niitä ei koskaan olisi tehty. Kirkossa. Pyhän Hengen valtuutuksella, Jumalan Sanalla, Jeesuksen Kristuksen kalliin uhrikuoleman, ruumiin ja veren hinnalla.
Kirjoittanut: MikkoL, 15.05.2008 06:39


Tuumasta toimeen, mutta syntien tunnustaminen ei ole nuorille miehille mikään yksinkertainen juttu:

"Nojasimme Doen kanssa laivan kaiteeseen katsellen aaltojen murtumista sen kylkeen. Oli aamu ja meitä vaivasi syntien tunnustamisen vaikeus. Monty oli nähnyt paljon vaivaa valmistaakseen meitä siihen. Hän oli istunut meidän kummankin kanssa erikseen ja kertonut miten se tehdään. Meidän tuli jakaa elämämme jaksoihin, lapsuus, kouluvuodet ja armeijan aika. Meidän tuli tutkia kutakin jaksoa huolellisesti ja kirjoittaa ylös yhdelle paperille synnit, jotka tuli tunnustaa.

Perusteellisena miehenä minulla oli jo yhdeksän sivua papereita. Ja olin vasta kouluvuosieni alussa. Kerroin tämän Montylle ja hän sanoi "Se on Tuskien tie, Via Dolorosa, eikö olekin. Mutta jatka vain, kärsi tämä risti sen ilon tähden, joka on vielä tuleva"
Kirjoittanut: MikkoL, 15.05.2008 06:45


ei ollut helppoa Doellakaan:

"Oli vaivatonta sano rehellisesti "kaikki" kun hän kysyi mitä halusimme tunnustaa, mutta kun menet yksityiskohtiin, kohtaat rajasi. Toivon että olisin kuollut. Monty antoi minulle pitkän listan tutkiakseni itseäni ja menin takaisin ja pyysin lisää. Kysymykset miltei kattavat kaiken, mitä olen tehnyt.

En voinut olla hymyilemättä.

"Naura vain" Doe jatkoi "Montykin nauroi ja sanoi, älä hermostu, olet yksi parhaista ja todistat sen joka hetki. Tämä onkin toinen ongelmani, koko ikäni olen tehnyt asioita omaksi kunniakseni ja halusin tehdä myös tästä synnintunnustuksesta täydellisen, ilman vääriä motiiveja. Mutta et aavista, millainen oman itseni ylistys tämä on. Toivon että Monty sanoisi että tämä on paras synnintunnustus, eikö olekin kauheaa?

Doe huokasi ja mutisi "ihmettelen tulenko tekemään elämässäni koskaan mitään täydellisesti"
Kirjoittanut: MikkoL, 15.05.2008 06:48


Kirja kuvaa, miten nuoret miehet valmistautuvat ensimmäiseen todelliseen ripittäytymiseen oikein kynän ja paperin kanssa, käyden läpi elämänsä kaikki vaiheet.

Paperit alkavat täyttyä nopeasti ja syntilistat kasvavat.

Omatunto alkaa herkistyä ja Doe huomaa, että tämä rippikin on hänelle oman kunnian etsimisen ja näyttämisen paikka.

Täällä nettiruukussa on silloin tällöin ollut myös hyvin rehellisiä ja välillä oikein hauskojakin keskusteluja "pöntössä käymisen" todellista motiiveista.

Ehkä tuo Rayn ja Doen Isä Montylta saama neuvo ei olisi hullumpi, pistää kerran oikein paperille ja elämän eri vaiheita läpikäyden syntilistaa, josta sitten saarnaajan kanssa puhutaan ja joka lista voidaan sitten repiä, kuin näitä asioita ei koskaan olisi ollut.
Kirjoittanut: MikkoL, 15.05.2008 06:50


tässä ripittäytymisessä HMS Rangoon laivalla ei ollut enään paljon muuta tehtävissä, laskusilta Gallipolin kuoleman rannoille olisi pian kuljettavana.

mutta esikoisten seuroissa ja muualla ripittäytyessä on joskus tietty mutka asioissa.

Sakkeuksen mutka.

Pyhä Henki voi ottaa kiinni jostain asiasta, josta on tehtävä parannus.

Sakkeus tuli puusta alas ja sai kuuluisan Jeesus Nasaretilaisen vieraakseen, syntinen ja naapurien halveksima mies, ja tämä muutti hänen elämänsä.

Hän päätti korvata sen, mitä on anastanut, maksaa oikein korkojen kanssa.
Kirjoittanut: MikkoL, 15.05.2008 06:54


ajattelen esimerkkinä vaikkapa tuota Itävallan hirviö-isää.

Jos hän olisi mennyt papin puheille ripittäytymään, mutta jättänyt lapsensa ja lapsenlapsensa sinne kellareihin kuolemaan, Pyhä Henki olisi ottanut tästä kiinni ja sanonut, että saat kyllä syntisi anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden, mutta näytä hyvä mies viranomaisille se ovi. Nyt.

Jos hän ei sitä tee, voipi olla että omatunto ei saakaan rauhaa papin antamasta absoluutiosta huolimatta.

Voit tunnustaa saarnaajan tai papin kautta Jumalalle, että olet tehnyt vääryyttä sisartasi kohtaan.

mutta Sakkeuksen mutkassa voi tullakin eteen Pyhän Hengen selkeä ohje, että se perintöosakkeen anastaminen on selvitettävä sisaresi kanssa ja annettava hänelle hänen lakiosansa.

nämä eivät ole leikin asioita, nämä syntien tunnustamiset, sillä totuutta Herra tahtoo salatuimpaan saakka.
Kirjoittanut: MikkoL, 15.05.2008 07:02


Ray ei kerro enempää Doen tunnustuksesta vaan jättää sen tämän yksityiselämän suojaan.

Sen sijaan hän kertoo, mitä hänelle itselleen tapahtuu.

Tunnustus tapahtui Montyn kabinetissa, ja Isä oli pukenut ylleen violetin kaavun. Huoneessa oli krusifiksi ja tuoli.

Ray oli hyvin hermostunut, kun Isä Monty käski hänen polvistua Kristuksen ristin veistoksen juurelle ja sanoa "Isä, anna anteeksi, sillä olen tehnyt syntiä"

Mutta kun hän oli tämän lausunut, ihmeellinen rauha täytti hänen sydämensä eikä Monty enään ollut läheinen ystävä vaan virkaansa toimittava pappi, Isä, ja hän oli lapsi.

Lähes konemaisesti kävin läpi mitä olin listaan kirjoittanut, järjestyksessä ja hiljaisella rauhallisella äänellä. En enään taistellut virtaa vastaan, vaan annoin virran viedä ja kerroin kaiken niinkuin se oli ollut ja oli.

Kun olin lopettanut, olin edelleen polvillani painaen kasvoni käsiini ja odottaen, mitä Isä Monty nyt sanoisi"
Kirjoittanut: MikkoL, 15.05.2008 07:08


Lopulta pappi sanoi "etsi hyvyyttä, totuutta ja kauneutta kuin Grailin maljaa"

"ja ennenkaikkea" tämä taitava pappi sanoi "tiedä, kuinka varma on se synninpäästö jonka tulen sinulle antamaan ja kuinka lopullinen. Jumala tahtoo vakaata parannusta etkä voi tuoda Hänelle rehellisempää tunnustusta, kuin minkä nyt olet tuonut. Tiedä siis, että Kristuksen kirkossa ei ole valkoisempaa sielua kuin sinun, kun lähdet tästä huoneesta. Olet puhdas kuin kastealtaan äärellä.

Kuule nyt, mitä sinun edestäsi on tehty Golgatalla"

"Minä kuuntelin ja kuulin hänen puhuvan syvällä hartaudella synninpäästön sanat. Ja jos tunteet voivat kasvaa iässä, minusta tuntui kuin lapsesta, joka on päästetty auringonvaloon leikkimään. Mutta tämä tunne oli kasvanut miehen tasolle."
Kirjoittanut: MikkoL, 15.05.2008 07:12


"nousin polviltani ja palastin takaisin tähän maailmaan. Näin laivan kabinetin, miehen joka otti yltään violettia stoolaa.

Nyt ei ollut aika sanoa yhtään mitään. Käänsin ovenkahvaa ja poistuin hiljaa."

Ray meni sukellusvene kannelle ja kaikki oli nyt kaunista, aurinko oli kaunis, meri oli kaunis - elämä oli kaunis.

Hänen sydämessään oli syvä tyytyväisyys, jotain todella miellyttävää oli tapahtunut.

Ray oli saanut vakuuden siitä, että kaikki hänen syntinsä on anneettu anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden.

Siitä on hyvä lähteä Gallipoliksen taisteluun.

Ja mihin tahansa taisteluun, mihin elämä Jumalan korkeasta ja käsittämättömästä tahdosta meitä vie.